"Samasta syystä kuin sinäkin."
"Mutta minä voin mennä merille, vaan sinä et."
"Vaikka", kuului vastaus. "Mutta minä voin lähteä maankiertäjäksi aivan hyvin." Martin katsoi häneen hetkisen tutkivasti ja huudahti: "Kunniani kautta, luulenpa, että olet oikeassa! Parempi maankiertäjäkin kuin työjuhta. Katsopas, mies, sinä tahdot elää, ja se on enemmän kuin mitä olet koskaan ennen ymmärtänyt."
"Minä olin kerran sairashuoneessa", korjasi Joe. "Se oli ihanaa.
Lavantauti — enkö ole sinulle kertonut?"
Sillä aikaa kun Martin muutti toisen pesumiehen sijalle "molemmat pesumiehet" Joe jatkoi:
"Minun ei koskaan tehnyt mieleni juoda, kun olin sairashuoneessa. Ihmeellistä, eikö totta? Mutta kun minä olen raatanut kuin orja koko viikon, minun pitää päästä pieneen hiprakkaan. Oletteko koskaan kuulleet, että kokit juovat kuin helvetit — ja samoin leipurit? Se johtuu työstä. Heidän täytyy. Näytä, anna minun maksaa puoli sähkösanomasta."
"Siitä minä sinut vapautan", tarjosi Martin. "Tulkaa kaikki, niin saatte tuikun murheeseen", huudahti Joe, kun toiset olivat asettuneet pöydän ympärille pelaamaan.
Maanantaiaamuna Joe oli suunniltaan jännittävästä odotuksesta. Hän ei välittänyt pikku-ukkojen jyskytyksestä päässä, eikä häntä työ huvittanut. Monia hetkiä livahti huomaamatta ohi, sillä aikaa kun niiden huolimaton vartija seisoi ikkunan edessä tuijottaen auringonpaisteeseen ja puihin.
"Katsopas tuonne!" hän huudahti. "Tuo on kaikki minun! Se on vapautta. Minä voin painua levolle noiden puiden alle ja maata sata vuotta, jos haluan. Ah, tule, Mart, lähdetään heti paikalla! Mitä hyödyttää odottaa hetkeäkään kauempaa? Tuolla on maa, jossa ei ole mitään tehtävää — ja minulla on lippu sinne, mutta ei takaisin, hitto soikoon!"
Muutamia minuutteja myöhemmin, kun Joe tunki likaisia vaatteita koneeseen, hän keksi hotellin omistajan paidan. Hän tunsi sen merkistä, ja äkillisen vapaudenriemunpuuskassa hän heitti sen lattialle ja tallasi sitä jaloilla.