Mutta Ruth nauroi itsevarmasti. Hän oli varma itsestään, ja muutamien päivien perästä Martin olisi merillä. Sitten, hänen palatessaan, hän olisi Idässä matkoillaan. Jotakin salaperäistä taikavoimaa oli joka tapauksessa Martinin uhkuvassa terveydessä ja jäntevyydessä. Martinille oli myös kerrottu Ruthin aiotusta Idänmatkasta, ja hän tunsi tarvetta kiirehtiä. Hän ei vieläkään tiennyt, miten tuli rakastaa Ruthin kaltaista tyttöä. Kuitenkin hän oli saavuttanut suurenmoisen taidon seurustella tyttöjen ja naisten kanssa, jotka olivat kerrassaan erilaiset kuin Ruth. He olivat tienneet jo ennestään, mitä on rakkaus ja keimailu ja hakkailu, mutta Ruth ei tiennyt sellaisista asioista yhtään mitään. Hänen ihmeellinen viattomuutensa vangitsi häntä, jäädytti jo huulille kaiken hehkun hänen sanoistaan ja sai hänet pakostakin lakkaamatta tuntemaan oman kelvottomuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut kokemusta toisella alalla. Hän ei ollut milloinkaan itse rakastunut. Hän oli kyllä pitänyt naisista kuohuvassa menneisyydessään, joskus ollut kiintynytkin muutamiin, mutta hän ei ollut tiennyt, millaista olisi rakastaa heitä. Hän oli vain viheltänyt mestarillisella, huolettomalla tavalla, ja he olivat tulleet hänen luokseen. Heitä oli käytetty ajanvietteenä, noin vain satunnaisesti, osina miesten leikeissä, enimmäkseen vähäpätöisinä osina. Ja nyt ensi kertaa, nyt oli juuri hän rukoileva, hellä, arka ja epäilevä. Hän ei tuntenut rakkauden teitä, ei myöskään sen kieltä, ja niin hän pelkäsi rakastettunsa puhdasta viattomuutta.
Oppiessaan tuntemaan maailman, keinuen sen ikuisesti kuohuvilla laineilla, hän oli oppinut erään käyttäytymissäännön, ja se oli, että kun hänen tuli ottaa osaa outoon leikkiin, hän antoi vastapelaajansa alkaa ensin. Tuhansia kertoja se oli auttanut häntä ja johtanut häntä tekemään samalla tarkkoja huomioita. Hän tiesi, kuinka katsella outoja asioita ja odottaa heikkoa hetkeä, jolloin voisi heittäytyä mukaan. Se oli kuin jonkinlaista taistelun alkuvalmistelua. Ja kun sellainen tilaisuus ilmestyi, hän tiesi pitkän kokemuksen opettamana, kuinka pelata tehokkaasti.
Niinpä hän katseli Ruthia ja odotti tilaisuutta haluten kiihkeästi puhua rakkaudestaan, mutta ei uskaltanut. Hän pelkäsi säikyttävänsä häntä eikä ollut varma itsestään. Vaikkei hän sitä tiennyt, hän kuitenkin oli valinnut oikean tavan. Rakkaus ilmestyi maailmaan, ennen kuin kieli osasi siitä kertoa, ja aikaisimmassa nuoruudessaan se oli opettanut ilmaisumuodot, joita ei ole koskaan unohdettu. Seuraten näitä vanhoja, yksinkertaisia muotoja Martin koetti tavoitella Ruthia. Aluksi hän ei tiennyt, että niin oli asianlaita, mutta myöhemmin se selvisi hänelle. Hänen kätensä kosketus puhui sanomattoman paljon enemmän kuin mitkään sanat, jotka hän olisi voinut lausua; hänen alkuperäinen voimansa viehätti Ruthin kiihkeää mielikuvitusta enemmän kuin tuhansien sukupolvien rakastajien painetut runot ja intohimoiset kuiskaukset. Mitä hän olisi voinut sanoa, olisi osaltansa kaikissa tapauksissa vaikuttanut hänen arvostelukykyynsä, mutta käden puristus, sivumennen tapahtunut ruumiillinen kosketus, vaikutti suoraan hänen vaistoihinsa. Hänen arvostelukykynsä oli yhtä vanha kuin hän itsekin, mutta hänen vaistonsa olivat yhtä vanhat kuin ihmissuku ja vieläkin vanhemmat. Ne olivat olleet nuoret silloin, kun rakkaus oli nuori, ja ne olivat viisaammat kuin puhetaito, yleinen mielipide tai mikään myöhäsyntyinen taito. Siksipä ei Ruthin arvostelukyky toiminut. Kukaan ei sitä kysynyt eikä hänelle selvinnyt, millaisella voimalla Martin hetki hetkeltä yhä kiihkeämmin kosketteli hänen rakkautensa perussäveliä. Että Martin rakasti häntä, oli toiselta puolen selvä kuin päivä, ja tietoisena hänen sielunsa ihastuksesta läikähteli hänen omansa saadessaan todistuksia tuosta rakkaudesta — hehkuvat silmät helline katseineen, värähtelevät kädet ja voimakas puna, joka läikähteli näkyville auringon polttamasta ruskeudesta huolimatta, olivat sen selvimpiä ilmenemismuotoja. Hän meni pitemmällekin kiihottaen hänen rakkauttaan, mutta teki sen niin suloisesti, ettei Martin koskaan sitä huomannut, puoliksi tiedottomasti tuskin itsekään itseänsä tajuten. Hän värisi riemusta kokeillessaan näillä naisen ihastuttavilla voimilla käyttäessään mestarin tavalla kaikkia Eevan viehätyskeinoja kiduttaaksensa toista.
Kieli kokemattomuuden ja rajattoman kiihkeyden kahleissa koetti Martin vaistomaisesti ja kömpelösti jatkaa lähentelemisyrityksiänsä. Hänen kätensä kosketus viehätti Ruthia. Martin ei sitä tiennyt, mutta sen hän tiesi, etteivät ne olleet Ruthille vastenmielisiä. Ei niin, että heidän kätensä olisivat koskettaneet usein, lukuunottamatta tapaamista ja eroa; mutta pyörällä kuljettaessa, sitoessa runokirjoja, joita he veivät mukanaan vuorille, ja selaillessa niiden sivuja rinnakkain istuen sattui sopivia hetkiä, jolloin kädet koskettivat käsiin. Ja olipa vielä tilaisuuksia, jolloin Ruthin hiukset liehuen hyväilivät Martinin kasvoja ja olkapäät painuivat yhteen, kun he kumartuivat tutkimaan kauneutta kirjojen sivuilta. Ruth hymyili itsekseen ajatellessaan niitä rohkeita päähänpistoja, jotka välähtelivät hänen aivoissaan, varsinkin kun hänen teki mielensä hyväillä Martinin kiharoita; Martin taas halusi kuollakseen, kun he olivat väsyneet lukemiseen, painaa päänsä hänen helmaansa ja unelmoida silmät ummessa siitä tulevaisuudesta, joka olisi heidän. Sunnuntaisissa juhlissa Shellmoundin ja Schuetsonin puistoissa menneinä aikoma hän oli lepuuttanut päätään monen tytön helmassa, ja tavallisesti hän oli itsekkäästi nukkunut syvää unta, jolloin tytöt olivat varjostaneet hänen kasvojaan auringolta ja lakkaamatta katselleet häntä ja ihmetelleet hänen ylhäistä välinpitämättömyyttään heidän rakkaudestaan. Laskea päänsä tyttöjen helmaan oli hänestä tähän hetkeen asti ollut maailman helpoin asia, mutta nyt hänestä tuntui Ruthin helma suljetulta ja luoksepääsemättömältä. Kuitenkin hänen tavaton vetovoimansa piili juuri tässä arkuudessa. Juuri tuo arkuus esti häntä peloittamasta Ruthia. Ollen itse tässä suhteessa ujo ja arka ei Ruth koskaan herännyt ajattelemaan, että heidän seurustelutapansa saattaisi johtaa vaaralliseen lopputulokseen. Ovelana ja varomattomana Ruth läheni häntä liittyen häneen yhä lujemmin, jolloin Martin, tuntien tuon lähestymisen, toivoi uskaltavansa, mutta pelkäsi samalla.
Kerran hän uskalsi, eräänä iltapäivänä, jolloin hän tapasi hänet hämäräksi laitetussa arkihuoneessa kuolettavassa päänsäryssä.
"Mikään ei voi sitä auttaa", vastasi Ruth hänen kysymykseensä. "Ja sitäpaitsi, minä en ota päänsärkypulveria. Tohtori Hall ei määrää sitä minulle."
"Minä voin parantaa sen, toivoakseni, ja ilman rohtoja", kuului Martinin vastaus. "En tietenkään voi olla varma, mutta koetan kuitenkin. Se on vain hierontaa. Minä opin taidon ensiksi eräältä japanilaiselta. Ne ovat oikeata hierojan heimoa. Sitten minä opin siihen lisää erilaisia muunnoksia Hawaijisaarilla. Heidän kielellään se on lomi-lomi. Se saa aikaan monia asioita yhtä hyvin kuin rohdotkin, vieläpä muutamia asioita, joihin rohdot eivät mitään vaikuta."
Tuskin olivat hänen kätensä koskettaneet hänen päähänsä, kun Ruth huokasi syvään.
"Se on niin hyvää", hän sanoi.
Hän puhui uudestaan puolta tuntia myöhemmin kysyen: "Eikö teitä väsytä?"