Kysymys oli tarpeeton, ja hän tiesi, mikä vastaus olisi. Sitten hän uinui rauhoittuneena, jolloin voima Martinin sormista virtasi häneen kuin lievittävä balsami, tuska hävisi ja vihdoin lakkasi kokonaan, ja kun hän oli vaipunut syvään uneen, hiipi Martin tiehensä.
Ruth soitti hänelle samana iltana saadakseen kiittää häntä.
"Minä nukuin päivälliseen asti", hän sanoi. "Te paransitte minut täydellisesti, herra Eden, enkä minä tiedä, kuinka teitä kiittäisin."
Martinin mieli oli lämmin ja sykähteli onnesta vastatessaan hänelle, ja jo puhelimessa keskustellessa hänen ajatuksissaan väikkyi muisto Browningista ja sairaasta Elizabeth Barrettista. Mitä kerran oli tehty, tehtäisiin uudestaan, ja hän, Martin Eden, tekisi sen, tekisi sen Ruth Morselle. Hän palasi huoneeseensa ja tarttui Spencerin "Yhteiskuntaoppiin", joka oli selällään hänen sängyssään. Mutta hän ei voinut lukea. Rakkaus kidutti häntä ja hallitsi hänen tahtoansa, niin että hän päätöksestään huolimatta löysi itsensä mustetäpläisen pöytänsä äärestä. Se sonetti, jonka hän runoili sinä iltana, oli ensimmäinen siitä viidenkymmenen rakkausrunon sarjasta, jonka hän valmisti kahtena kuukautena. Hänellä oli "Portugalilaiset rakkaussonetit" mielessään kirjoittaessaan, ja hän kirjoitti esikuvanaan parhaat ja suurimmat teokset, niiden kiihottamana ja oman suloisen rakkautensa hulluudessa.
Ne monet tunnit, jolloin hän ei ollut Ruthin kanssa, hän vietti muovaillen "Rakkaussikermäänsä", luki kotona tai lukutuvissa, joissa hän sai käsiinsä päivän tuoreimmat aikakauskirjat, tutki niitä ja tutustui kirjoitusten rakenteeseen ja aatesisältöön. Ne hetket, jotka hän vietti Ruthin parissa, olivat täynnä hulmuttavia toiveita ja sitomattomia lupauksia. Viikon kuluttua siitä, kun hän oli parantanut Ruthin päänsäryn, ehdotti Norman eräänä iltana Arthurin ja Olneyn kannattamana, että he lähtisivät kuutamoretkelle Lake Merrittille. Martin oli ainoa, joka kykeni hoitamaan venettä, ja hänen täytyi luonnollisesti lähteä mukaan. Ruth istui häntä lähellä perässä, kun taas nuo kolme herraa loikoivat keskellä venettä kiihkeästi väitellen "vapaista aineista".
Kuu ei ollut vielä noussut, ja Ruth tuijottaessaan siinä tähtikirkkaaseen avaruuteen tunsi äkkiä oudon yksinäisyyden valtaavan mielensä, sillä he eivät olleet vaihtaneet Martinin kanssa ainoatakaan sanaa. Hän katsahti Martiniin. Tuulenpuuska kallisti silloin venettä, niin että alahanka kallistui aivan vedenpinnan tasalle, jolloin Martin, toinen käsi peräsimessä ja toinen purjenuorassa antoi veneen kiitää kevyessä kaaressa, katse tähdättynä läheiseen pohjoisrantaan. Hän ei huomannut hänen katsettaan, ja Ruth katseli häntä henkeä pidätellen ja kuvitellen samalla, mikä mahtoi olla se sielunvoima, joka johti häntä, tuota nuorta miestä, jonka olemus uhkui kiihottavaa alkuvoimaa, tuhlaamaan aikansa juttujen ja runojen kirjoittamiseen, jotka jo edeltäpäin olivat tuomitut epäonnistumaan ja tuhon omiksi.
Hänen silmänsä harhailivat jäntevästä niskasta, jonka tähtien valossa saattoi vain epäselvästi erottaa, voimakkaasti muodostuneeseen päähän, ja vanha halu kiertää kätensä tuohon kaulaan valtasi hänet uudestaan. Voima, jota hän inhosi, kiehtoi häntä. Yksinäisyyden tunne painoi häntä yhä selvemmin, ja hän tunsi väsymystä. Hänen asemansa tässä keinuvassa purressa oli kyllästyttävä, ja hän muisti, miten Martin oli parantanut hänen päänsä ja millainen hyväilevä lepo ja rauha hänestä säteili. Martin istui hänen lähellään, aivan hänen vieressään, ja veneen keinunta tuntui työntävän häntä yhä lähemmäksi perämiestä. Äkillinen mielijohde nojautua häneen ja saada hänestä voimaa valtasi Ruthin — heikko, puolivalmis mielijohde se oli, mutta kuitenkin se hänen ajatellessaan sai hänet lopulta nojaamaan häneen. Vai saiko sen aikaan veneen heilahdus? Ruth ei sitä tiennyt — hän ei koskaan saanut tietää. Hän tiesi vain, että hän nojasi häneen, ja helpotus ja tyynnyttävä rauha tuntui niin suloiselta. Ehkä se oli ollut veneen syy, mutta ei Ruth tehnyt pienintäkään yritystä korjatakseen sitä. Hän nojasi keveästi hänen olkaansa vasten, mutta hän nojasi kuitenkin ja hän nojasi edelleenkin, vaikka Martin korjasi asentoaan, että hänen olisi mukavampi.
Se oli hulluutta, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta tuota hulluutta. Hän ei enää ollut oma itsensä, vaan nainen, jolla oli naisen taipumus antautua; ja vaikka hän nojasi niin kevyesti, tuo taipumus tuntui saavan tyydytyksensä. Häntä ei enää väsyttänyt. Martin ei puhunut. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi lumous heti särkynyt. Hänen rakkautensa vaiteliaisuus pitensi sitä. Martin oli huumaantunut ja päästänsä pyörällä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Se oli liian ihmeellistä ollakseen muuta kuin unihouretta. Hän voitti hullun halun heittää irralleen peräsimen ja purjeet ja sulkea hänet syliinsä. Hänen tajuntansa sanoi hänelle, että se olisi väärin, ja hän oli iloinen, että peräsin ja purjeet pitivät hänen käsiänsä kiinni ja estivät häntä antautumasta kiusaukselle. Mutta hän kaarteli venettä vähemmän notkeasti estäen tuulta tarttumasta purjeisiin pidentäen siten matkaa pohjoiselle rannalle. Ranta pakottaisi häntä suuriin liikkeisiin, ja lumous särkyisi. Hän purjehti taidolla ja pysähdytteli veneen kulkua herättämättä kinastelijain huomiota. Sielussaan hän antoi anteeksi kaikki vaikeimmat matkat ja ankarimmat ponnistelut, jotka olivat lahjoittaneet hänelle tämän taivaallisen yön tehden hänet veneitten, meren ja tuulen herraksi, niin että hän saattoi purjehtia hän rinnallaan, hänen rakas painonsa olkapäätä vasten.
Kun nousevan kuun ensimmäiset säteet lankesivat purjeelle ja loivat veneeseen kalpeata hohtoansa, siirtyi Ruth eroon hänestä. Ja sitä tehdessään hän tunsi Martinin myös vetäytyvän poispäin. Halu säilyä ilmitulemiselta oli molemminpuolinen. Kohtaus oli äänetön ja salaisen tuttavallinen. Ruth istui nyt erossa hänestä polttavin kasvoin, samalla kun jälkimainingit tulvahtivat koko voimallansa hänen olemukseensa. Hän oli tehnyt itsensä syylliseksi johonkin, jota ei olisi tahtonut näyttää veljilleen eikä myöskään Olneylle. Miksi hän oli sen tehnyt? Koko elämässään hän ei ollut tehnyt kertaakaan niin, ja hän oli kuitenkin purjehtinut kuutamossa ennenkin nuorten miesten kanssa. Hän ei koskaan ollut halunnut tehdä sellaista. Hän oli menehtyä häpeästä, ja hänen nupulleen puhkeavan naisellisuutensa salaisuudet herättivät hänessä pelkoa. Hän katsahti salaa Martiniin, joka oli ahkerassa toimessa kääntäessään venettä toiseen suuntaan, ja hän olisi saattanut vihata häntä, joka oli tehnyt hänet epähienoksi ja häväistyksi olennoksi. Ja vielä juuri hän kaikkien miesten joukosta! Ehkäpä hänen äitinsä oli oikeassa sanoessaan, että hän näki häntä liian usein. Se ei tapahtuisi enää koskaan uudestaan, ja hän päätti vastaisuudessa kohdata häntä harvemmin. Hänen mieleensä johtui villi ajatus selittää heti, kun he olisivat ensi kerran kahden kesken, että äkillinen pyörryttävä raukeus oli vallannut hänet juuri ennen kuun nousua, jolloin hän oli nojautunut häneen. Sitten hän muisti, miten he yksimielisesti olivat vetäytyneet eroon juuri ennenkuin kuun säteet ehtivät heitä kavaltaa, ja hän ymmärsi, että Martin tietäisi sen valheeksi.
Hurjalla vauhdilla kuluvina seuraavina päivinä hän ei enää ollut oma itsensä, vaan outo, arvoituksellinen olento, joka itsepintaisesti tahtoi käydä tilille itsensä kanssa ja kuitenkin sitä kaikin voimin karttoi, kieltäytyen kurkistelemasta tulevaisuuteen ja mietiskelemästä, minne oli ajautumassa. Hän oli kuin kuumeessa kiihottavien salaisuuksien vuoksi, toisinaan pelästynyt tai riemastunut, toisinaan taas haikean surumielinen. Erään asian hän oli kuitenkin järkähtämättömästi päättänyt, ja se tekisi varmaksi hänen turvallisuutensa. Hän ei antaisi Martinin puhua rakkaudesta. Niin kauan kuin hän estäisi sen, olisi kaikki hyvin. Muutamien päivien kuluttua lähtisi Martin pois. Ja vaikka hän puhuisikin, olisi kuitenkin kaikki hyvin. Asiat eivät mitenkään voisi muuttua, sillä hän ei rakasta häntä. Se olisi luonnollisesti tuskallinen puolituntinen Martinille ja hämmentävä puolituntinen hänelle, sillä olisihan se ensimmäinen kerta, kun joku kosisi häntä. Suloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä ajatellessa. Hän oli todellakin nainen, täysin kypsynyt nainen ja valmis avioliittoon, jos tilaisuus sattuisi. Se kiihotti hänessä kaikkea, mikä on hänen sukupuolellensa ominaista. Koko hänen elämänsä ja olentonsa jännittyi äärimmilleen. Hän meni niin pitkälle, että hän itse asetti Martinin suuhun tuon hetken sanat, ja itseänsä hän harjoitti moneen kertaan, miten hän hylätessään menettelisi ja miten ystävällisesti hän puhuisi, ettei loukkaisi jalointa ja miehekkäintä toisessa. Sen pitäisi olla Martinille portaana. Hänen täytyisi luopua huonoista taipumuksistaan, erikoisesti tupakasta. Hän oikein vaatisi sitä. Mutta ei, hän ei antaisi hänen ollenkaan puhua. Hän voisi keskeyttää hänet, ja hän oli luvannut äidillensä tehdä sen. Punastuneena ja polttavin kasvoin hän työnsi luotaan nuo ajatukset. Suotuisampana aikana ja soveliaampi kosija saisi vasta johtaa hänet ensimmäiseen kokeeseen.