XXI LUKU
Oli kaunis syksyinen päivä, lämmin ja tyyni, väreillen vuodenajan muuttuvaisuutta, yksi noita ihmeellisiä kalifornialaisia intiaanikesän päiviä, jolloin aurinko ui autereessa eivätkä vienot tuulenhenkäykset voi häiritä ilman uinailua. Ohut, purppurainen sumu, joka ei ollut usvaa, vaan ilman väriloistoista auteretta, peitti kevyesti vuorten kukkulat. San Francisco uinui kukkuloillansa kuin suunnaton savuläikkä. Maahan tunkeutuva lahti hohti ja välkkyi tyynenä kuin sulatettu metalli, ja purjealukset lekottivat siinä liikkumattomina tai ajautuivat ulomma hidastelevan vuoksen mukana. Kaukainen Tamalpais, jota tuskin saattoi erottaa hopeisesta autereesta, näytti kaareutuvan suunnattomalle kuvulle Kultaisen Portin vieressä, joksi sanottiin vaaleata, kullanhohtoista kulkulaaksoa vuorten välissä lännelle vaipuvan auringon alla. Kaukaa utuisen ja häämöttävän näköpiirin takaa kohosi epämääräinen pilvien rykelmä vetäytyen mantereelle päin ja antaen ensimmäisen varoittavan huomautuksen, että talvi oli lähestymässä.
Kesän loppu oli tullut. Vielä kesä kuitenkin viivytteli, kuihtuen ja lakastuen vuorilla, syventäen purppuraisia vivahduksia niiden rinteillä, kutoen utuisia käärinliinojaan vaipuvista voimistaan ja kyllästetystä ihanuudestaan, hiljaa ja tyytyväisenä, kuollen, mutta tietäen, että on elänyt ja elänyt hyvin. Ja vuoristossa lempikukkulallansa istuivat Martin ja Ruth vieretysten päät kumartuneina yli saman kirjan, Martin lukien ääneen rakkaussonetteja siitä naisesta, joka oli rakastanut Browningia sellaisella suuruudella, että vain harvat miehet voivat sellaista osaksensa saada.
Mutta lukeminen kävi vaikeaksi. Häipyvän kauneuden lumous heidän ympärillänsä oli liian voimakas. Kultainen vuosi vaipui loppuansa kohden, sellaisena kuin oli elänytkin, kauniina ja paatuneen hekumallisena, ja ihanuuden muisto ja tyytymys lepäsi raskaana ilmassa. Se tunkeutui heihinkin unettavana ja veltostavana, heikentäen päättäväisyyden säikeitä, peittäen opitut siveysmääritelmät ja kylmän harkinnan autereen purppuraiseen sumuun. Martin tunsi sydämensä heltyvän ja sulavan, ja silloin tällöin lämmin tuulahdus hulmahti hänen lävitseen. Hänen päänsä oli aivan Ruthin pään vieressä, ja kun tuskin tuntuva tuulenleyhkä pani Ruthin kiharat liehumaan niin, että ne koskettivat hänen kasvojansa, tuntui kuin sivut olisivat uineet hänen edessään.
"En usko, että tajuatte sanaakaan siitä, mitä luette", sanoi Ruth kerran, kun Martin oli joutunut pois riviltä.
Martin katsahti häneen palavin silmin, ja kömpelyys tuntui valtaavan hänen kielensä, kun vastaus kohosi hänen huulillensa.
"Enpä usko, että tekään tiedätte. Mikä oli viimeinen sonetti?"
"En tiedä", nauroi Ruth rehellisesti. "Minä olen sen jo unohtanut. Ei lueta enää tänään. Päivä on liian ihana."
"Se onkin meidän viimeisemme joksikin aikaa täällä vuoristossa", huokasi Martin surumielisesti. "Myrsky kokoilee voimiansa tuolla kaukana meren yllä."
Kirja liukui maahan, ja he istuivat siinä toimettomina ja äänettöminä katsellen uneksivaan lahteen unelmoivin silmin. Ruth katsahti sivulta hänen kaulaansa. Hän ei nojannut häntä vasten. Jokin ulkonainen voima veti häntä, ja se voima oli väkevämpi kuin painolaki, väkevä kuin kohtalo itse. Välimatkaa oli vain tuuma, ja se tapahtui ilman vähintäkään aikomusta Ruthin puolelta. Hänen olkapäänsä koski toista kevyesti kuin perhosen siipi kukkaa, ja yhtä kevyt oli puristus Martinin puolelta. Hän tunsi Martinin olkapään painon ja sen väristyksen, joka kävi Martinin läpi. Silloin oli aika hänen vetäytyä takaisin. Mutta hän oli muuttunut jonkinlaiseksi automaatiksi. Hänen toimintansa oli astunut hänen tahtonsa rajan ulkopuolelle — hän ei ajatellut tahtoa eikä rajoja ihanan hulluuden vallatessa hänen olentonsa.