Martinin käsi alkoi kiertää salaa hänen taaksensa ja ympärillensä. Ruth odotti sen hidasta toimintaa ihastuksen tuskassa. Hän odotti tietämättä, mitä, puuskuttaen, kuivin, polttavin huulin, sykkivin sydämin ja odotuksen kuumeen palaessa hänen veressänsä. Tuo kiertävä käsi kohosi ylemmä ja veti häntä toisen puoleen, veti hitaasti ja hyväillen. Hän ei voinut odottaa kauempaa. Väsyneesti huoaten ja tahdottomasti liikahtaen hän värähdellen painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Martin kumartui äkkiä, ja kun hänen huulensa lähestyivät, kohosivat Ruthin vastaan.
Tämän täytyy olla rakkautta, Ruth ajatteli sinä ihmeellisenä hetkenä, joka vierähti. Jos se ei ole rakkautta, on se liian häpeällistä. Se ei voinut olla mitään muuta kuin rakkautta. Hän rakasti tätä miestä, jonka käsi oli hänen ympärillään ja huulet painettuina hänen huuliansa vastaan. Hän painautui lujemmasti häntä vastaan. Ja hetkistä myöhemmin hän puoliksi irtautui hänen syleilystään, ojentausi ja kiersi äkkiä voiton riemulla molemmat kätensä Martin Edenin päivettyneeseen kaulaan. Niin syvästi hän tunsi rakkauden tuskan ja kaipauksen täyttymyksen, että häneltä pääsi hiljainen valitus, kädet herpaantuivat, ja puoleksi tajuttomana hän lepäsi Martinin sylissä.
Ei puhuttu sanaakaan, ei sanaakaan pitkään aikaan. Kahdesti Martin kumartui suutelemaan, ja kummallakin kertaa Ruthin huulet kohtasivat häntä kainosti, samalla kun vartalo teki onnelliset vaistomaiset liikkeensä. Ruth puristui häntä lähemmä voimattomana vapautumaan hänestä, ja Martin istui painaen häntä rintaansa vasten ja katsellen mitään näkemättömin silmin lahden toisella puolella uinuvaa kaupunkia. Hänen sieluunsa ei kerta kaikkiaan sopinut mitään näkyjä. Siellä vaihtelivat vain valot ja värit kuumina kuin tämä päivä ja hänen rakkautensa. Hän kumartui hänen ylitsensä. Ruth puhui.
"Milloin sinä rakastuit minuun?" hän kuiskasi.
"Ensi hetkestä, ihan ensi hetkestä — ensimmäisestä silmänräpäyksestä, kun minä sinut näin. Minä olin silloin hulluna rakkaudesta sinuun, ja koko ajan sen jälkeen minä olen tullut vain yhä hullummaksi. Hulluin minä olen nyt, rakkahin. Minä olen melkein mielipuoli, minun pääni menee ilosta sekaisin."
"Minä olen iloinen, että minä olen nainen, Martin… rakas", kuiskasi
Ruth huoattuaan syvään.
Martin puristi hänet syliinsä uudestaan ja yhä uudestaan ja kysyi sitten:
"Ja sinä — milloin sinä ensi kerran tiesit?"
"Oh, minä tiesin sen koko ajan, melkein alusta asti."
"Ja minä olen ollut sokea kuin lepakko!" huudahti Martin äänessään epätoivoa. "Minä en koskaan uneksinutkaan, ennen kuin juuri nyt, kun minä … kun minä suutelin sinua."