"En minä sitä tarkoittanut", Ruth vetäysi hieman erilleen ja katsoi häneen. "Minä tiesin, että sinä rakastit minua melkein alusta asti."
"Ja sinä?" kysyi Martin.
"Minulle se tuli ihan äkkiä." Ruth puhui hyvin hitaasti katseessaan lämpö, levottomuus ja hellyys ja kasvoillaan lämmin puna, joka ei ottanut paetakseen. "Minä en tiennyt sitä, ennen kuin juuri nyt, kun… kun sinä kiersit kätesi minun ympärilleni. Enkä minä koskaan aikonut mennä sinun kanssasi naimisiin, ennen kuin juuri nyt. Miten sinä sait minut rakastamaan itseäsi?"
"En tiedä", nauroi Martin, "ellen siten, että rakastin sinua, sillä minä rakastin sinua kyllin suuresti sulattaakseni kivisenkin sydämen, saati sitten elävän, sykkivän sydämen, kuten sinun."
"Tämä on niin erilaista, kuin mitä minä ajattelin rakkauden olevan", virkahti Ruth hajamielisesti.
"Millaiseksi sinä rakkautta kuvittelit?"
"Minä en kuvitellut sitä tällaiseksi", Ruth katsoi hetkisen hänen silmiinsä, mutta katse painui alas, kun hän jatkoi: "Katsos, minä en tiennyt, millaista tämä oli."
Martin tahtoi vetää hänet uudestaan puoleensa, mutta se jäi yritykseen, sillä hänet valtasi pelko, että hän olisi liian kiihkeä. Mutta silloin hän tunsi Ruthin lähestyvän liikkeen, ja taas hän lepäsi hänen sylissään, ja huulet painettiin huulia vasten.
"Mitä minun omaiseni sanovat?" hätäili Ruth todellisuuteen heräten lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"En tiedä. Sen me kyllä saamme selville sangen helposti niin pian kuin haluamme."