"Humphrey van Weyden", sanoi Maud, "te olette rohkea mies".
"En", vastasin minä, "mutta te olette rohkea nainen".
Me käänsimme molemmat päätä, yhteinen tunne pakotti meidät vielä viimeisen kerran katselemaan Ghostia. Laivan syvällä kulkeva runko kohosi aallolle ja kierähti tuulen puolelle; purjeet näyttivät synkiltä yöllisessä ilmassa; kiinnisidottu peräsin ratisi ja paukkui — mutta sitten kaikki katosi näkyvistä ja kuuluvista, ja me olimme yksin pimeällä merellä.
Seitsemäskolmatta luku
Aamu alkoi sarastaa harmaana ja kolkkona. Vene kulki raittiissa hankatuulessa, ja kompassi osoitti, että kuljimme suoraan Japania kohti. Vaikka minulla oli paksut lapaset käsissä, niin sormeni olivat sittenkin kohmettuneet ja niitä kirveli pitäessäni kiinni kovasta peräsimestä. Jalkojani myöskin särki kylmässä, ja toivoin sydämestäni, että aurinko alkaisi paistaa.
Jaloissani, veneen pohjalla makasi Maud. Lämmin hänen ainakin täytyi olla, sillä hänellä oli paksuja vaippoja sekä allaan että yllään. Ylimmän olin vetänyt hänen kasvojensa yli suojellakseni häntä yöilmalta enkä voinut nähdä hänestä muuta kuin vartalon epämääräiset rajaviivat ja vaaleanruskean tukan, joka pisti vaipan alta esiin ja kimalteli kastehelmissä.
Minä katselin häntä kauan hänen maatessaan siinä, kiinnitin katseeni siihen ainoaan kohtaan hänestä, jonka saatoin nähdä, katselin kuin vain mies voi katsella naista, joka on hänelle kaikkein kallein maailmassa. Katseeni oli niin kiihkeä, että hän vihdoin alkoi liikkua vaipan alla, ylin kulma viskautui syrjään ja hän hymyili minulle unisin silmin.
"Hyvää huomenta, mr van Weyden", sanoi hän. "Joko näette rantaa?"
"En", vastasin minä, "mutta me lähestymme sitä kuuden mailin vauhdilla tunnissa."
Hänen kasvoilleen ilmestyi pettynyt ilme.