"Sen minä ainakin teen niin pian kuin olen oppinut pitämään perää, ja sen minä varmaan opin hyvin pian."
Hän kävi istumaan ja alkoi korjata pukuaan. Hän laski hajalleen hiuksensa, niin että ne peittivät hänen kasvonsa ja hartiansa kuin ruskea pilvi. Oi, noita rakkaita, kosteita, ruskeita hiuksia! Olisin tahtonut suudella niitä, kietoa ne sormieni ympärille, kätkeä niihin kasvoni. Minä tuijotin niihin kuin lumottu, kunnes vene kääntyi tuulen yläpuolelle ja purje alkoi lepattaa — se varoitti minua hoitamaan velvollisuuksiani. Sellainen idealisti ja romantikko kuin minä olin ja aina olin ollut, niin taipuvainen kuin olinkin ollut tekemään analyyseja, en tähän asti ollut pannut suurtakaan huomiota rakkauden ulkonaisiin tunnusmerkkeihin. Minun mielestäni rakkaus miehen ja naisen välillä oli vain kahden sielun hienointa sopusointua, tunne, joka yhdisti heidän henkensä ja veti ne toisiaan kohtaan. Minun rakkausmaailmassani ei pantu suurtakaan huomiota ruumiiden yhdistymiseen. Mutta minulle selvisi nyt omin päin se suloinen oppi, että ruumis edustaa sielua, että sielu ruumiin kautta antaa itsensä ilmi — että yhtä mieluista sielulle on nähdä rakastetun suortuvia, kosketella niitä tai hengittää niiden tuoksua kuin nähdä hänen silmiensä loistetta ja kuulla hänen ajatustensa pukeutuvan sanoiksi. Kun kaikki kävi ympäri, niin sielu oli vain jotakin käsittämätöntä, jotain, jota saattoi vain aavistaa ja tuntea — omin päin se ei koskaan voisi antaa itseään ilmi. Jehova oli ihmisen kaltainen siksi, että hän saattoi puhua juutalaisille ainoastaan sellaisin sanoin, joita he ymmärsivät ja käsittivät, ja siksi he käsittivät hänet myös ikäänkuin omaksi perikuvakseen, ikäänkuin pilveksi tai tulipatsaaksi — joksikin oleelliseksi ja ruumiilliseksi olennoksi, jota israelilaiset saattoivat aistimillaan käsittää.
Niin minä siinä sitten istuin ja katselin Maudin hiuksia ja rakastin niitä ja opin siten paremmin ymmärtämään rakkautta kuin mitä kaikki runoilijat ja laulajat olivat ennen opettaneet minulle runoillaan ja lauluillaan. Sitten hän äkkiä ravisti päätään ja heitti hiuksensa taakse, että hänen hymyilevät kasvonsa pilkistivät jälleen esiin.
"Miksi naiset eivät aina käy hajalla hapsin?" kysyin minä. "Se on paljon kauniimpaa kuin kaikki hiuslaitteet."
"Kun ne eivät vain sotkeentuisi niin hirveästi", vastasi hän nauraen.
"Kas niin — olen kadottanut yhden kallisarvoisista hiusneuloistani!"
Minä en hoitanut huolellisesti venettä, vaan päästin purjeet kerta kerralta höllälle, niin suurella ihastuksella seurasin hänen pienintäkin liikettään, kun hän etsi hiusneulaansa vaippojen seasta. Olin aivan ihmeissäni ja iloissani huomatessani, että hänessä oli niin paljon naista, ja jokainen uusi naisellinen piirre tuotti minulle yhä suurempaa iloa. Sillä aikaisemmin olin mielessäni asettanut hänet aivan liian korkealle, liian paljon yläpuolelle inhimillistä tasoa ja omaa itseäni. Olin pitänyt häntä jumalallisena olentona, jota oli mahdoton lähestyä. Ja sentähden minä iloitsin kaikista pikkupiirteistä, jotka osoittivat, että hän sittenkin oli vain nainen — esimerkiksi kun hän heitti hiuksensa taakse ja etsi kiihkeästi neulaansa. Hän oli siis sittenkin vain nainen, kuului samaan sukuun kuin minä itsekin, seisoi samalla tasolla kuin minä — ja se ihastuttava tuttavallisuus, joka voi vallita miehen ja naisen välillä, ei siis meidänkään välillämme ollut mahdoton, vaikkei kunnioitus ja arvonanto, jota tunsin häntä kohtaan, koskaan voisikaan kadota.
Ihastuttavasti huudahtaen hän löysi neulansa, ja nyt minä käänsin huomioni taas etupäässä siihen työhön, joka minulla oli käsillä. Tein usein kokeita melallani, kunnes sain veneen pysymään suuremmitta vaikeuksitta tuulen yläpuolella. Sattuihan joskus, että vene nousi liian korkealle tai laskeutui liiaksi alas, mutta se korjautui aina itsestään, ja yleensä kaikki kävi varsin hyvin.
"Ja nyt syömme kai aamiaista", sanoin minä. "Ensin teidän täytyy kuitenkin pukeutua oikein lämpimästi."
Otin esille lämpimän villaröijyn, joka oli Susi-Larsenin sälyistä kotoisin ja tehty villakankaasta. Minä tiesin ennaltaan, että tuollainen röijy oli niin paksu ja tiivis, että se kesti kosteutta eikä päästänyt vettä lävitsensä monen tunnin sateessakaan. Kun hän oli pukenut ylleen tämän röijyn, vaihdoin hänen merimieslakkinsa oikeaan lakkiin, joka oli niin iso, että se peitti hänen hiuksensakin, ja kun reunat laskettiin alas, niin se suojeli sekä niskaa että korvia. Hän näytti aivan ihastuttavalta. Hänen kasvonsa olivat sellaiset, että niiden täytyi esiintyä edukseen missä olosuhteissa tahansa. Ei mikään voinut pilata niiden tavattoman hienoa soikeutta, melkein klassillisia piirteitä, kauniita hienoja, kulmakarvoja tai suuria tummia silmiä, jotka olivat kirkkaat ja levolliset, niin ihanan levolliset.
Tuulenpuuska, tavallista voimakkaampi, osui samassa meihin. Se heilautti venettä juuri sen hypähtäessä aallon harjalta. Se heilahti toiselle puolelle, veneenreuna pyyhkäisi pitkin vedenpintaa, ja vettä tuli veneeseen pienen ämpärillisen verran. Avasin parastaikaa säilykepurnukkaa, jossa oli kieltä, ja hyökkäsin pystyyn, ehtien parahiksi hellittämään köyttä. Purje paukkui ja lepatti, ja vene painui alemmaksi. Parin minuutin kuluttua se kulki taaskin oikeaan suuntaan, ja minä jatkoin aamiaisvalmistuksiani.