Hän kääntyi minun puoleeni ja katsoi minua silmiin. Hänen katseensa oli luja ja lempeä.
"Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä!" sanoi hän ihmeen vienosti.
Olin päättänyt kieltää ja pudistin päätäni. Mutta hän odotti sittenkin ja katseli minua. Minä yritin sanoin ilmilausua kieltoni, mutta epäröin vielä. Samassa näin ilonsäteen säihkyvän hänen silmissään ja tiesin olevani voitettu. Aivan mahdotonta oli kieltää enää tämän jälkeen.
Tuuli asettui iltapuolella, ja me valmistuimme lähtemään matkaan seuraavana aamuna. Oli aivan mahdoton lähteä löytöretkelle sisemmälle saareen suojapaikastamme, sillä kallionkyljet kohosivat pystysuorina rannasta, ja lahden molemmissa päissä ne nousivat yhtä pystysuorina merestä.
Aamu sarasti. Se oli pimeä ja pilvinen, mutta tyyni. Heräsin jo varhain ja laitoin veneen kuntoon.
"Tyhmeliini! Hupsu… Halloo!" huusin minä, kun luulin voivani herättää Maudin. Mutta tällä kertaa minä huusin ilosta ja pyörin avopäisenä rannalla teeskennellen epätoivoa.
Hän pisti päänsä esiin purjeen kulman alta.
"Mikäs nyt?" kysyi hän unisesti, mutta etupäässä uteliaasti.
"Kahvia!" huusin minä. "Mitäpä sanoisitte kahvikupista? Lämpimästä kahvista? Oikein kiehuvan kuumasta?"
"Hyvä ihme, kuinka te peloititte minua!" sanoi hän. "Ja kuinka julma te olette! Olen juuri koettanut hillitä mieltäni voidakseni olla iloinen ilman kahviakin, ja sitten te turhilla toiveilla hävitätte kaikki."