"Katsokaahan tänne!" sanoin minä.
Kallion kolosta minä keräsin hiukan kuivia oksia ja risuja ja taitoin ne pieniksi paloiksi. Sitten repäisin lehden muistikirjastani ja otin patruunan esille ampumavaralaatikosta. Poistettuani tulpan veitsellä kaadoin ruudin litteälle kivelle. Irrotin sitten nallin patruunasta ja asetin ruudin päälle. Nyt oli kaikki valmista. Maud katseli toimiani teltasta. Pitäen vasemmalla kädelläni kiinni paperista iskin nallia isolla kivellä, joka minulla oli oikeassa kädessä. Paksu savu alkoi tupruta, sitten syttyi liekki, paperin epätasainen sivu oli syttynyt tuleen.
Maud taputti käsiään ilosta huudahtaen: "Prometeus!"
Mutta minä olin liian kiintynyt toimeeni voidakseni yhtyä hänen iloonsa. Heikkoa liekkiä tuli huolellisesti hoitaa, jotta se pysyisi elossa. Minä ylläpidin sitä lastuilla ja tikuilla, kunnes se vihdoin alkoi paukkua tarttuen pienempiin lastuihin ja tikkuihin. En ollut ottanut edeltäpäin lukuun sitä mahdollisuutta, että joutuisimme asumattomalle saarelle, eikä meillä ollut minkäänlaisia keittoastioita, mutta aluksi käytin rautakauhaa, jolla me viskasimme vettä veneestä, ja myöhemmin kun toinen säilykepurkki toisensa jälkeen tyhjeni, saimme koko runsaan kokoelman keittoastioita.
Minä keitin vettä, mutta Maud valmisti itse kahvin. Oi, millaista kahvia! Minä puolestani avustin aamiaista säilytetyllä lihalla, joka oli muhennettu yhdessä laivakorppujen ja veden kanssa. Aamiainen onnistui aivan erinomaisesti, ja me istuimme tulen ääressä paljon kauemmin kuin innokkaat tutkimusmatkailijat tavallisesti tekevät, maistelimme kuumaa, mustaa kahviamme ja puhelimme olostamme.
Minä vakuutin, että löytäisimme hylkeenpyyntiaseman jossakin lahdelmassa, sillä minä tiesin, että hylkeitten pesäpaikkoja vartioitiin siten Beringin meren varrella. Mutta Maud väitti — luullakseni valmistaaksensa minua pettymykseen, jos se nyt siksi todellakin kääntyisi — että me olimme joutuneet tuntemattomalle hyljepaikalle. Hän oli kuitenkin hyvällä tuulella ja tuli oikein iloiseksi koettaessaan väitellä vakavasti.
"Jos te olette oikeassa", sanoin minä, "niin täytyy meidän luultavasti jäädä tänne koko talveksi. Meidän ruokavaramme eivät voi riittää niin pitkälle, mutta onhan täällä hylkeitä. Syksyllä ne lähtevät matkoihinsa, joten minun täytyy ruveta keräämään meille lihavaroja. Ja sitten on rakennettava majoja ja koottava puita. Meidän täytyy myös sulattaa hylkeenrasvaa, saadaksemme valoa, kun tulee pimeä. Niin, me saamme työtä yllin kyllin, jos saari todellakin on asumaton. Mutta minä tiedän, ettei se ole."
Maud oli kuitenkin oikeassa. Me purjehdimme hyvässä tuulessa pitkin rantoja, tutkimme kiikarilla lahden pohjukoita ja nousimme silloin tällöin maihin, mutta emme löytäneet vähintäkään jälkeä ihmisistä. Huomasimme kuitenkin, että me emme olleet ensimmäisinä tulleet Kokeilusaarelle. Korkealta rannalta, läheisimmän lahden pohjukasta, löysimme murskaantuneen veneen jäännöksiä. Se oli hylkeenpyytäjävene, sen saattoi selvästi nähdä, sillä hankojen ympärille oli kierretty köysipalmikko, keulassa oli pyssyteline ja veneen laidassa näkyi vielä epäselvästi valkoisella värillä maalattu nimi Gazelle N:o 2. Vene oli varmaan maannut siellä kauan, sillä se oli puolillaan hiekkaa, ja pirstaantuneet lankut olivat mustuneet, jommoiseksi puu muuttuu kauan maattuaan ulkoilmassa. Perässä oli pyssy ja merimiespuukko, jonka terä oli taittunut ja niin ruostunut, että tuskin saattoi nähdä mikä se oli.
"He ovat lähteneet täältä", sanoin minä iloisesti. Mutta sydäntäni ahdisti ja mieleeni nousi aavistus, että varmaan jossakin rannalla oli valjenneita ihmisluitakin.
En tahtonut masentaa Maudin mieltä sellaisella löydöllä, ja siksi me jälleen palasimme veneeseemme ja kiersimme saaren koillispään ympäri. Eteläisellä puolella ei ollut rantaäyräitä, ja varhain iltapuolella olimme kulkeneet tuon mustan niemen ohi ja purjehtineet aivan ympäri koko saaren. Minä arvioin sen olevan viisikolmatta mailia ympärimitaten ja sen leveyden vaihtelevan kahden ja viiden mailin välillä. Täsmällisemmin saatoin laskea, paljonko hylkeitä siellä oli — niitä oli varmaan parisataa tuhatta. Saaren lounaiskärki oli korkein, ja siitä se vähitellen laskeutui alemmaksi, niin että koillinen ranta kohosi vain pari jalkaa meren yläpuolelle. Lukuunottamatta meidän pientä lahdelmaamme viettivät muut rannat noin puolen mailin alalla loivasti taaksepäin muodostaen niin sanoakseni kivisiä niittyjä, joissa siellä täällä kasvoi sammalta ja tundraruohoa. Tänne hylkeet vetäytyivät, ja vanhat koirashylkeet vartioivat haaremejaan, nuorten pysytellessä erillänsä.