"Veljeni piti minua neljäkymmentäkahdeksan tuntia saarroksissa enkä päässyt kerrassaan mihinkään. Se ei ollut minun syyni. Hän tuli yöllä laivaan, ja vahti yksin oli kannella. Kaikki ampujat käänsivät minulle selkänsä. Hän lupasi heille suuremman voiton. Kuulin, kun hän teki heille tarjouksensa. Aivan nenäni edessä. Ja tietysti koko miehistöni läksi tiehensä. Sehän oli aivan luonnollista. Joka mies karkasi — ja siinä minä sitten olin omassa laivassani kuin asumattomalla saarella. Veljeäni onni potkaisi sillä kertaa — jäihän se joka tapauksessa sukuun."
"Mutta miten mastot ovat taittuneet?" kysyin minä.
"Menkääpäs katsomaan köysiä", sanoi hän viitaten siihen suuntaan, missä mesaanirikin olisi pitänyt olla.
"Ne on veitsellä leikattu poikki!" huudahdin minä.
"Ei aivan niin kuitenkaan", vastasi hän nauraen. "Se kävi paljon ovelammalla tavalla. Katsokaa tarkemmin."
Minä tottelin. Köydet olivat melkein poikkileikatut, mutta siksi paljon oli jätetty jäljelle, että vantit pysyivät koossa, kunnes ne joutuisivat kovan painon alle.
"Sen Cooky teki", sanoi hän uudestaan nauraen. "Minä tiedän sen, vaikken nähnytkään häntä työssä. Se oli vain pieni tilinteko meidän välillämme."
"Mutta se kääntyi Mugridgen eduksi", huudahdin minä.
"Niin — sitä minäkin ajattelin, kun kaikki läksivät laivasta. Mutta en sanonut sitä ääneen."
"Mutta mitä te teitte, kun kaikki tämä tapahtui?" kysyin minä.