Sillä aikaa kun kiinnitin sen tangon yläpään ja vastakkaisen reunan väliin, tuli Susi-Larsen paikalle. Me tervehdimme vain toisiamme, ja vaikka hän ei voinut nähdä mitään, kävi hän jonkin matkan päähän laivan partaasta istumaan ja seurasi korvakuulolla toimiani.
Sanottuani jälleen Maudille, että hänen tuli hellittää köyttä minun antaessani hänelle merkin, aloin hilata taljalaitosta. Tanko kääntyi hitaasti sisäänpäin, kunnes se oli kohtisuorassa reunaa vasten. Ja nyt minä ihmeekseni huomasin, ettei Maudin tarvinnutkaan hellittää. Päinvastoin kiristäminen oli tarpeen. Minä kiinnitin taljan, kiersin vintturia ja sain tangon tuuma tuumalta lähemmäksi, kunnes sen yläpää ensin ulottui kannelle ja vihdoin lepäsi siinä koko pituudessaan.
Katselin kelloani. Kello oli kaksitoista. Selkääni särki kauheasti, ja olin hirveän väsynyt ja nälkäinen. Ja kannella oli vasta yksi ainoa tanko todisteena siitä, mitä aamupäivän kuluessa olin saanut aikaan. Ensi kertaa vasta käsitin, kuinka suuri se työ oli, johon olimme ryhtyneet. Mutta minä olin oppinut jotakin — olin todellakin oppinut jotakin. Iltapäivällä olisi tulos varmaan paljon parempi. Ja niin se olikin. Me palasimme laivaan kello yhdeltä, levättyämme ja vahvistettuamme itseämme perinpohjaisella aterialla.
Vähemmässä kuin tunnissa sain toisen tangon laivaan ja rupesin rakentamaan "saksia". Sidoin molempien tankojen päät yhteen ja ottaen huomioon niiden eri pituuden kiinnitin leikkauspisteen kohdalle kahvelimallin kaksinkertaisen taljan. Tämä yhdessä yksinkertaisen taljan ja itse vallin kanssa muodosti nostotaljan. Jotta tankojen tyvipuolet eivät liukuisi kannelle, naulasin alapuolelle isoja pölkäreitä. Kun kaikki oli valmista, kiinnitin nuoran "saksien" päähän ja vedin sen suoraan vintturiin. Aloin luottaa tähän vintturiin, sillä se antoi minulle niin odottamattoman paljon voimaa. Niinkuin tavallisesti piti Maud kiinni vääntimestä minun hilatessani. "Sakset" kohosivat ilmaan.
Nyt huomasin, että olin unohtanut varppausnuorat. Senvuoksi minun oli pakko kiivetä ylös "saksiin", vieläpä kaksi kertaa, ennenkuin sain kiinnitetyksi nämä nuorat sekä etu- että peräpuolelle ja vielä molemmin puolin.
Alkoi jo hämärtää, kun työni oli niin pitkälle edistynyt. Susi-Larsen oli istunut ulkona ja kuunnellut hommaamme koko iltapäivän sanomatta sanaakaan, mutta nyt hän oli mennyt keittiöön valmistamaan illallistaan. Selkäni oli niin jäykkä, että vain vaivalla ja ponnistuksella saatoin seisoa suorana. Katselin ylpeänä työtäni. Se alkoi jo todellakin näyttää joltakin. Minun teki mieleni ruveta hilaamaan "saksillani" — aivan kuin lapsi, joka tahtoo leikkiä uudella leikkikalulla.
"Ikävä, että on jo niin myöhäistä", sanoin minä. "Olisipa hauska nähdä kone työssä."
"Älkää olko niin kiihkeä, Humphrey", torui Maud. "Muistakaa, että huomennakin on päivä, ja olettehan nyt niin väsynyt, että tuskin pysytte pystyssä."
"Entäs te?" sanoin minä äkkiä levottomana. "Te olette varmaan myöskin hyvin väsynyt. Te olette tehnyt ahkerasti työtä. Minä olen ylpeä teistä, Maud."
"Ette sinnepäinkään niin ylpeä kuin minä teistä, eikä teillä myöskään ole puoleksikaan niin paljon syytä siihen", vastasi hän ja katsoi hetkisen suoraan minuun silmissään loistava ilme, joka äkkiä tenhosi minut — miksi, sitä en tiedä, sillä en ymmärtänyt sitä.