"Jospa joku ystävistämme voisi nyt nähdä meidät", sanoi hän. "Nähdä meidät! Oletteko tänään kertaakaan hengähtänyt työstänne ja huomannut miltä me näytämme?"
"Kyllä minä olen useampaankin kertaan katsellut teitä", vastasin minä ajatellen sitä ilmettä, jonka olin nähnyt hänen silmissään, sekä hämmästyen sitä äkillistä käännettä, jonka hän meidän keskustelullemme antoi.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "No, mitä te siis arvelette?"
"Pelkään, että te näytätte linnunpelättimeltä", vastasin minä. "Katsokaapas esimerkiksi likaantuneita helmojanne! Katsokaa noita kolmikulmaisia reikiä! Ja puseroanne! Ei tarvitse olla mikään Sherlock Holmes keksiäksensä, että te olette keittänyt ruokaa nuotiotulen ääressä — puhumattakaan siitä, että olette sulattanut hylkeenrasvaa. Ja päällepäätteeksi — millainen lakki teillä on! Ja tämä sama nainen on kirjoittanut runon 'Suudelma'."
Maud teki siron ja komean kumarruksen ja sanoi: "Mitä teihin tulee, hyvä herra…"
Sen leikin alla, jota me laskettelimme nyt hetken aikaa, piili kuitenkin jotakin vakavaakin, ja se johtui aivan varmaan siitä omituisesta ja hetkellisestä ilmeestä, jonka äkkiä olin nähnyt hänen silmissään. Mitä se merkitsi? Oliko mahdollista, että silmämme puhuisivat vastoin tahtoamme ja varovaisia sanojamme? Tiesin, että silmäni olivat pettäneet minut, kunnes huomasin sen ja aloin pitää niitä aisoissa. Se oli tapahtunut useita kertoja. Mutta oliko Maud huomannut sen levottomuuden, joka piili niiden pohjalla, ja ymmärtänyt mitä se merkitsi? Ja olivatko hänen silmänsä nyt puhuneet samaa minullekin? Mitä muuta se saattoi tarkoittaa — tuo värähtelevä välke ja jotain vielä enempääkin, jota oli mahdoton sanoin selittää. Ja kuitenkaan se ei voinut olla mahdollista. Se oli kerrassaan mahdotonta. Sitäpaitsi en ollut laisinkaan taitava selittämään silmäkieltä. Olin vain Humphrey van Weyden, kirjatoukka, joka oli oppinut rakastamaan. Ja kun sain vain rakastaa ja odottaa ja ehkäpä vähitellen voittaa vastarakkauttakin, niin siinä oli jo minulle ihanuutta kylliksi. Tätä minä ajattelin laskiessamme edelleen leikkiä toistemme ulkomuodosta, ja sitä minä ajattelin vielä sittenkin, kun tulimme maihin ja saimme paljon muutakin ajateltavaa.
"Onpa todellakin harmillista, ettemme saa nukkua koko yötä yhteen menoon tällaisen työpäivän jälkeen", valitin minä, kun olimme syöneet.
"Mutta onko nyt enää mitään vaaraa? Onhan hän sokea", sanoi Maud.
"En koskaan voi luottaa häneen", vastasin minä, "ja vielä vähemmän nyt, kun hän on sokea. Luultavaa on, että tuo osittainen avuttomuus tekee hänet vielä entistään ilkeämmäksi. Minäpä tiedän mitä teen heti huomisaamuna — heitän ankkurin mereen ja kuljetan laivan hiukan kauemmaksi rannasta. Silloin Susi-Larsen on vankina, ja me soudamme iltaisin veneellä rantaan. Viimeistä kertaa meidän siis nyt enää tarvitsee olla vahdissa, ja siksi se käykin kahta vertaa helpommin."
Me heräsimme varhain aamulla ja olimme juuri lopettamaisillamme aamiaisemme, kuin päivä alkoi sarastaa.