Silmäsin nopeasti lyhtyyn. Se ei savunnut. Minä haistelin taaskin.
"Jossakin palaa", sanoi Maud äkkiä ja aivan varmasti.
Me hyökkäsimme molemmat portaita ylös, mutta minä kiiruhdin hänen edelleen ja ylös kannelle. Paksu savu tunkeutui portailta, jotka johtivat alas pyyntimiesten olinpaikkaan.
"Susi ei ole vielä kuollut", mutisin minä itsekseni, hyökätessäni sinne savun läpi.
Ahtaassa huoneessa oli niin paksulti savua, että vain hapuillen saatoin kulkea eteenpäin. Ja niin valtavasti vaikutti Susi-Larsen mielikuvitukseeni, että olin aivan valmistunut siihen, että tuo avuton jättiläinen tarttuisi minua kurkkuun kiinni ja koettaisi kuristaa minut. Minä epäröin. Vähällä olin kääntyä takaisin ja kiirehtiä takaisin kannelle. Mutta sitten ajattelin Maudia. Sieluni silmäin edessä näin Maudin sellaisena kuin hän seisoi lyhdynvalossa alhaalla ruumassa, ruskeat silmät kyynelissä ja loistaen onnesta, ja minun oli mahdoton kääntyä takaisin.
Olin vähällä tukahtua savuun, kun tulin Susi-Larsenin kojuun. Ojensin käteni ja tavoittelin häntä. Hän makasi liikkumattomana, mutta hätkähti hiukan koskettaessani häntä. Minä kopeloin hänen vaippojansa sekä päältä että alta. Ne eivät olleet lämpimiä, ei missään ollut vähintäkään tulen merkkiä. Mutta täytyihän tällä savulla, joka sokaisi minut ja sai minut läähättämään ja yskimään, olla lähtökohtansakin. Olin aivan pyörällä päästäni ja juoksin hurjana ympäri huonetta, mutta törmätessäni pöytää vasten tulin jälleen tajuntaani. Minä käsitin, ettei avuton mies voinut sytyttää tulta muualla kuin makuupaikallaan.
Minä palasin Susi-Larsenin makuusijan luo. Siinä kohtasin Maudin. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli ollut tuossa tukehduttavassa ilmassa.
"Menkää ylös kannelle!" käskin lyhyesti.
"Mutta Humphrey…", vastusteli hän omituisen käheällä äänellä.
"Oi, olkaa niin hyvä — olkaa niin hyvä!" huusin minä tuimasti.