Meidän toverillinen suhteemme oli tullut hiukan häilyväksi. Kauan olin pitänyt rakkauttani aisoissa, mutta nyt se alkoi hallita minua. Se oli ollut tottelematon ja saanut silmäni puhumaan, ja nyt se oli ottanut valtaansa kielenikin — niin, vieläpä huulenikin, sillä tänä hetkenä oli minulla hurja halu saada suudella näitä pieniä käsiä, jotka olivat työskennelleet niin kovasti ja uskollisesti. Olin melkein pois suunniltani. Lukemattomat äänet sielussani kutsuivat minua vain hänen luoksensa. Tuuli, jota minun oli mahdoton vastustaa, ajoi minua eteenpäin, ja ruumiini horjahti, niin että kumarruin hänen puoleensa, aivan vaistomaisesti. Ja hän ymmärsi sen aivan varmaan, koska hän niin äkkiä veti kätensä pois eikä kuitenkaan voinut olla nopeasti ja tutkivasti katsomatta minuun, ennenkuin käänsi pois silmänsä.
Taljojen avulla saatoin kuljettaa nostoköydet vintturiin, ja minä nostin nyt isonpurjeen, kahvelin ja halssin samalla kertaa. Se kävi tosin kömpelösti, mutta ei vienyt paljon aikaa, ja pian oli fokkakin ylhäällä ja lepatti tuulessa.
"Me emme voi saada ankkuria nostetuksi näin ahtaalla paikalla, kun se kerran on irti pohjasta", sanoin minä. "Meidän pitää ensin päästä kallioiden ulkopuolelle."
"Mitä te voitte sille tehdä?" kysyi Maud.
"Päästän sen valloilleen", vastasin minä. "Ja sillä aikaa kun minä lasken sen irti, hoidatte te vintturia. Minun täytyy heti hyökätä peräsimen luo, ja samalla teidän pitää nostaa viistopurje ylös."
Olin tutkinut tätä manööveriä, jonka avulla pääsisimme liikkeelle, olin tuuminut sitä ainakin pariinkymmeneen kertaan, ja minä tiesin, että Maud voisi vintturin avulla saada viistopurjeen nostetuksi, mikä oli aivan välttämätöntä. Raitis tuuli puhalsi lahden pohjaan, ja vaikka meri oli tyyni, täytyi meidän toimia reippaasti päästäksemme ulapalle.
Irroitettuani rautapultin liukui ketju kalisten kettinkireiästä mereen. Minä kiiruhdin perälle. Ghost näytti heräävän henkiin purjeiden pullistuessa. Viistopurje siirtyi yläpuolelle. Kun tuuli tarttui siihen, keikahti laiva kallelleen, ja minun täytyi laskea hiukan alemmaksi saadakseni sen kulkemaan tasaisesti.
Olin keksinyt keinon, millä viistopurjeen köysi siirtyi itsestään toiselle puolelle, jotta Maudin ei tarvinnut hoitaa sitä, ja hän nosti parastaikaa purjetta, kun minä väänsin peräsintä alemmaksi. Se oli tuskallinen hetki, sillä Ghost kiiti suoraan rantaa kohti, joka oli vain kivenheiton päässä. Mutta alus nousi kauniisti tuulen yläpuolelle. Purjeet ja reivinuorat paukkuivat ja pamahtelivat, ja tuo ääni kuulosti hyvin mieluisalta korvissani. Sitten tuuli tarttui niihin täydellä voimallaan ja me selviydyimme siitä pulmasta.
Maud oli lopettanut työnsä ja tullut perälle. Siinä hän seisoi minun vieressäni, pieni merimieslakki liehuvilla suortuvillaan, posket ponnistuksesta punoittavina, silmät mielenliikutuksesta loistavina ja sieraimet värähtelevinä raittiissa, suolaisessa tuulenhengessä. Hänen tummat silmänsä muistuttivat säikähtyneen metsäkauriin katsetta. Niiden ilme oli hurja ja rohkea, jommoista en koskaan ennen ollut niissä nähnyt, ja hänen huulensa avautuivat ja hengityksensä pysähtyi, kun Ghost kiiti suoraan sisemmän lahden suulla olevaa kallioseinää kohti, mutta nousikin samassa tuulen yläpuolelle ja pääsi selvälle vedelle.
Ensimmäinen manööverini näillä vesillä oli minulle suureksi hyödyksi, minä selvisin hyvin sisemmästä lahdesta ja tein pitkän polven ulomman lahden rantaa pitkin. Sitten laskin jälleen ulommaksi, suoraan aavaa ulappaa kohti. Laiva keinui nyt valtameren aalloilla seuraten niiden tahtia, kohoten ja laskeutuen leveäselkäisten laineiden mukana. Päivä oli ollut pilvinen ja kolkko, mutta nyt aurinko pilkisti esiin pilvien lomasta — se oli tervetullut enne — ja se valaisi säteillään sitä lahdelmaa, jossa me yhdessä olimme tuottaneet levottomuutta koirashylkeitten haaremeihin ja tappaneet holostjakkeja. Koko Kokeilusaari loisti auringossa. Yksin synkkä lounaisniemikin näytti tavallista valoisammalta, ja rannalla, missä meren vaahto hyrskyi korkealle, kimalteli ja loisti vesi auringossa.