Nyt minulle on selvinnyt, etten koskaan ole pannut kyllin suurta arvoa naissukupuoleen. Mutta oikeastaan — vaikken ymmärtääkseni ole erityisemmässä määrässä eroottinen luonteeltani — en koskaan ennen ole ollut erilläni naisseurasta ennenkuin nyt. Äitini ja sisareni olivat alituisesti olleet läheisyydessäni, ja minä koetin aina päästä heitä pakoon, sillä he rasittivat minua aivan hirveästi huolehtimalla terveydestäni ja ajoittain tunkeutumalla huoneisiini, jolloin minun järjestyksellinen epäjärjestykseni, josta itse olin oikein kipeä, muuttui vieläkin pahemmaksi sekasotkuksi, jos kohta se saattoikin olla mieluisampaa silmälle. En koskaan voinut löytää ainoatakaan tavaraani heidän poistuttuaan huoneestani. Ja nyt sitä vastoin — kuinka tervetullut heidän läheisyytensä olisikaan minulle, vieläpä heidän hameittensa kahinakin, jota aina ennen olin inhonnut! Olen aivan varma siitä, että jos vielä kerran pääsen kotiin, niin en ikänä enää kohtele heitä kärsimättömästi. Antakoot minulle vain lääkkeitä ja hoidelkoot minua sekä aamuisin että keskipäivisin ja illoin — lakaiskoot ja toimittakoot ja järjestäkööt huonettani vaikka koko päivän. Minä istun vain mukavassa tuolissani ja katselen ja olen kiitollinen siitä, että minulla on äiti ja koko liuta sisaria.
Kaiken tämän johdosta on herännyt mielessäni kummia ajatuksia. Missähän kaikkien näiden ihmisten äidit lienevät, jotka purjehtivat mukanani Ghost-laivassa? Minusta on aivan luonnotonta ja epäterveellistä, että miehet ovat kerrassaan erossa naisseurasta ja elävät yksin maailmassa. Heidän täytyy väkisinkin muuttua raaoiksi ja villeiksi tällä tavalla. Näillä miehillä pitäisi olla vaimoja, sisaria ja tyttäriä — silloin he voisivat olla mieleltään lempeitä, helliä ja sääliviä. Mutta ei kukaan näistä miehistä ole naimisissa. Vuosikausiin ei yksikään heistä ole ollut tekemisissä minkään hyvän naisen kanssa, ei ole ollut sellaisen siunausta tuottavan olennon vaikutuksen alaisena. Heidän elämässään ei ole mitään tasapainoa. Heidän pohjaltaan raaka luonteensa on kehittynyt aivan äärimmäisyyteen saakka. Ja heidän luonteensa henkinen puoli on kutistunut kokoon — tullut suorastaan kääpiömäiseksi.
Nuo naimattomat miehet hioutuvat toistensa seurassa, ja päivä päivältä tämä hiominen tekee heidät yhä kovasydämisemmiksi. Tuntuupa siltä, kuin he olisivat puoleksi eläimiä, puoleksi ihmisiä, erityinen sukupuoleton rotu — ikäänkuin he olisivat kuoriutuneet auringonpaisteessa niinkuin kilpikonnan munat tai jollakin muulla salaperäisellä tavalla syntyneet maailmaan — ikäänkuin he koko elämänsä ajan kituisivat raakuudessa ja pahuudessa ja lopulta kuolisivat yhtä rakkaudettomina kuin ovat eläneetkin.
Tämä ajatuksieni uusi suunta teki minut uteliaaksi ja minä puhuin eilen illalla Johansonin kanssa — ensi kertaa matkan alusta saakka hän puhui kanssani muutakin kuin kaikkein välttämättömintä. Hän oli lähtenyt Ruotsista kahdeksantoista vuoden vanhana — nyt hän oli kolmenkymmenenkahdeksan — ja kaikkina niinä vuosina, jotka siitä saakka ovat kuluneet, hän ei kertaakaan ole käynyt kotona. Pari vuotta sitten hän oli kuitenkin tavannut jossakin merimieskapakassa Chilessä erään miehen kotiseudultansa ja saanut kuulla, että äitinsä oli vielä elossa.
"Hän on nykyään varmaan jo varsin vanha", sanoi hän katsellen miettivästi kompassikojuun ja silmäsi sitten terävästi Harrisoniin, joka ei pysynyt aivan oikeassa suunnassa.
"Milloin te viimeksi kirjoititte hänelle?"
Hän laski ääneensä. "Kahdeksankymmentäyksi — ei kahdeksankymmentäkaksi vai mitä? Ehkäpä se oli kahdeksankymmentäkolme? Niin, kahdeksankymmentäkolme se olikin. Siis kymmenen vuotta sitten. Jostakin pienestä satamasta Madagaskarsaarelta. Minä olin silloin eräässä kauppalaivassa. — Katsokaa, minä aioin lähteä kotiin joka vuosi", hän jatkoi, ikäänkuin olisi puhunut äidilleen maapallon toiselta puolelta. "Mitä hyötyä silloin kirjoittamisesta olisi ollut? Pitihän meidän tavata toisemme jo vuoden kuluttua. Mutta vuosi vuodelta tuli aina joku este, enkä päässytkään kotiin. Mutta nyt minä olen perämies, ja kun saan palkkani San Franciscossa — se voi nousta aina viiteenkinsataan dollariin — niin otan pestin johonkin laivaan, joka kiertää Cap Hornin ympäri Liverpooliin. Silloin minä ansaitsen vieläkin enemmän rahaa ja ostan itselleni piletin sieltä kotiin. Sitten äidin ei tarvitse enää tehdä työtä!"
"Tekeekö hän työtä? Kuinka vanha hän on?"
"Seitsemänkymmenen paikkeilla", vastasi hän. Ja hän lisäsi nopeasti: "Me teemme työtä kehdosta hautaan saakka siellä kotona. Siksi me elämmekin niin kauan. Minä aion elää sadan vuoden vanhaksi."
En voi koskaan unohtaa tätä keskustelua. Nuo sanat olivat viimeiset, jotka kuulin hänen suustansa. Ehkäpä ne yleensä olivat hänen viimeiset sanansa. — Kun aioin mennä levolle, oli mielestäni alhaalla hirveän tukahduttavaa. Yö oli tyyni. Me olimme nyt sivuuttaneet pasaatituulet, ja Ghost kulki vain yhden solmuvälin tunnissa. Minä käärin vaipan ympärilleni, otin tyynyn kainalooni ja nousin kannelle.