Kun astuin Harrisonin ja kompassikojun välitse, huomasin, että hän oli laskenut koko lailla pois oikeasta suunnasta. Minä luulin, että hän oli nukahtanut, ja tahdoin säästää häntä nuhteilta ja vieläkin pahemmalta, ja siksi puhuttelin häntä. Mutta hän ei nukkunut. Hänen silmänsä olivat selko selällään. Hän näytti kuitenkin olevan hyvin ymmällä ja töin tuskin hän kykeni vastaamaan minulle.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyin minä. "Oletteko sairas?"
Hän pudisti päätään, huokasi syvään, ikäänkuin olisi herännyt unesta, ja hengitti sitten aivan säännöllisesti.
"Koettakaa pysyä oikeassa suunnassa", sanoin minä nuhdellen.
Hän väänsi pyörää ja minä näin, miten kompassi hiljalleen siirtyi koilliseen ja hetken aikaa värähdeltyään asettui paikoilleen.
Tartuin lujemmin vuodevaatteihini ja aioin juuri jatkaa matkaani, kun huomasin liikettä perällä ja jäin tuijottamaan eteeni. Voimakas käsi, josta tippui vettä, oli tarttunut kiinni laivan reunaan. Heti sen jälkeen näkyi toinenkin samanlainen käsi aivan sen vieressä. Minä seisoin kuin kiinnikasvaneena lattiaan ja katselin eteeni. Mikähän tuo vieras oli, joka kohosi meren syvyydestä? Olkoon kuka hyvänsä, sen vain näin, että hän kiipesi lokinuoran avulla laivaan. Sitten näin pään kohoavan reunan yli ja märän, pörröisen tukan — heti sen jälkeen tunsin Susi-Larsenin silmät ja kasvot. Hänen suhteensa oli aivan mahdoton erehtyä. Hänen oikea poskensa oli verinen, verta vuoti päässä olevasta haavasta.
Hän kiipesi nopeasti kannelle ja kohotessaan pystyyn hän tarkasteli tiukasti miestä, joka seisoi peräsimessä, ikäänkuin ollakseen aivan varma siitä, että sama henkilö yhä seisoi siinä ja ettei hänellä ollut syytä pelätä häntä. Merivesi virtasi Larsenin vaatteista tippuen hiljalleen kannelle, ja tuo ääni herätti minut ajatuksistani. Kun hän astui eteeni, väistyin vaistomaisesti syrjään, sillä huomasin hänen silmiensä ilmeen ennustavan kuolemaa.
"Halloo, Hump", hän sanoi kuiskaten. "Missä perämies on?"
Minä pudistin päätäni.
"Johanson!" hän huusi hiljaa. "Johanson!"