Ei ole niinkään helppoa kahden miehen — varsinkin jos tuuli on kova — hoitaa sellaista alusta kuin Ghost on: pitää perää, tähystellä veneitä, lisätä purjeita tai vähentää niitä. Minä sain oppia paljon ja suorittamaan nopsasti työni.
Helppoa oli oppia hoitamaan peräsintä, mutta vaikeampi oli kiivetä saalinkiin ja riippua koko painollaan käsivarsien varassa kiivetessä väylingeiltä vieläkin korkeammalle. Mutta minä opin senkin ja varsin pian, sillä minun teki mieleni kunnostautua Susi-Larsenin silmissä — minä tahdoin osoittaa, että minulla oli oikeus olemassaolooni muunkin kuin vain väittelyiden perusteella. Niin, olipa aika, jolloin suorastaan nautin saadessani kiivetä mastoon ja pysytellä tuossa epävakavassa asennossa jalkojeni varassa, tähystellen kiikarilla merellä olevia veneitä.
Mieleeni muistuu eräs erinomaisen kaunis aamu, jolloin veneet läksivät liikkeelle hyvin varhain, ja pyssyjen pauke hiljeni ja vähitellen kokonaan vaikeni veneiden hajaantuessa meren selälle. Tuuli aivan heikosti lännestä, mutta juuri kun pääsimme viimeisen suojanpuoleisen veneen alapuolelle, tuuli tyyntyi kokonaan. Toinen toisensa jälkeen — saatoin selvästi sen erottaa maston huipusta — katosivat nuo kuusi venettä näkyvistä seuraten hylkeitä länteen päin. Me kelluimme hiljakseen tyynen veden pinnalla voimatta seurata veneitä. Susi-Larsen näytti miettivältä. Ilmapuntari oli alhaalla, ja itäinen taivaanranta ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. Hän tarkasteli sitä vähän väliä.
"Jos se alkaa nousta tuolta puolelta", sanoi hän, "ja jos se tulee täydellä voimalla ja ajaa meidät veneiden yläpuolelle, niin luultavasti muutamat makuukopit kadottavat asukkaansa".
Kello yhdentoista seuduilla meri oli peilikirkas. Päivällisen aikaan kuumuus oli sietämätön, vaikka olimmekin varsin kaukana pohjoisessa. Ei vähintäkään raitista tuulenhenkeä. Ilma oli vain painostava ja raskas, oikea "maanjäristysilma", niinkuin vanhoilla kalifornialaisilla oli tapana sanoa. Siinä oli jotakin peloittavaa ja uhkaavaa, ja mieleen nousi outo aavistus, että jotakin pahaa oli tulossa. Hitaasti yli koko itäisen taivaanrannan kohosi pilviä, jotka nousivat ikäänkuin mustat vuoret kadotuksen kuilusta. Saattoi niin selvästi nähdä vuorensolia, rotkoja ja syvyyksiä, että vaistomaisesti tuli katsoneeksi, eikö näkyisi valkeata vaahtoa ja uurroksia siinä missä meri raivoten löi rantaa vasten. Ja kuitenkin laiva keinui aivan hiljaa, tuulta ei ollut nimeksikään.
"Sieltä ei tule vain vihuria", sanoi Susi-Larsen. "Saattepa nähdä, että itse vanha luonto-emo siitä vielä nousee ja alkaa ulvoa voimainsa takaa — ja sitten meillä on tiukka työ edessä, Hump, jos tahdomme saada edes puolet veneistämme korjuun. Parasta että lähdette irroittamaan latvapurjetta."
"Mutta mitäs jos kova ilma nyt nousee ja me olemme vain kahden täällä?" sanoin minä hiukan vastustelevalla äänellä.
"Meidän täytyy käyttää hyväksemme ensimmäisiä tuulenpuuskia ja laskea veneittemme läheisyyteen ennenkuin purjeemme repeytyvät. Sitten en vastaa enää mistään. Kyllä mastot kestävät, ja me molemmat myöskin, mutta kovaa työtä siinä kysytään."
Ilma oli yhä yhtä tyyni. Me söimme päivällistä — minä suoritin sen hyvin nopeasti ajatellessani kahdeksaatoista miestämme kaukana meren selällä ja suuria pilvivuoria, jotka lähestymistään lähestyivät. Susi-Larsen ei näyttänyt kuitenkaan olevan levoton, vaikka huomasinkin palatessamme kannelle, että hänen sieraimensa hiukan värähtelivät ja että hänen liikkeensä olivat tavallista reippaammat. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, niiden piirteet kovettuneet, ja sittenkin hänen silmänsä loistivat — sinä päivänä ne olivat väriltään siniset, kirkkaansiniset — ja niiden välke oli ihmeellisen kirkas ja säteilevä. Minä huomasin kummakseni, että hän varmaan tunsi jonkinlaista julmaa iloa, että hän iloitsi taistelusta, joka juuri oli tulossa, että häntä viehätti se tieto, että vähän ajan kuluttua koittaisi suuri hetki, jolloin elämän tulvavesi kuohuisi kaikkein korkeimmilleen.
Kerran — tietämättä sitä itsekään tai huomaamatta, että minä sen kuulin — hän naurahti ääneensä, uhmailevasti ja ivallisesti lähestyvälle myrskylle. Milloin tahansa voin nähdä hänet seisovan siinä ikäänkuin kääpiön Tuhannen ja yhden yön hirvittävän henkiolennon edessä. Hän uhmaili kohtaloa eikä tuntenut vähintäkään pelkoa.