Dede tuli itse häntä vastaan ovelle ja puristi hänen kättään. Daylight ripusti hattunsa ja sadetakkinsa vaatenaulakkoon hauskassa eteisessä.
"Tuolla on vieraita", sanoi Dede osoittaen vastaanottohuonetta, josta kuului nuorten äänekästä puhelua ja jonka avoimesta ovesta Daylight näki yliopistonuorisoa. "Teidän täytyy tulla minun huoneisiini."
Dede ohjasi hänet huoneeseensa ja sinne päästyään jäi Daylight hämillään seisomaan kuin kiinninaulattuna lattiaan ja katseli ympärilleen ja Dedeä ja koetti samalla olla katsomatta. Hämmästyksissään ei hän kuullut eikä nähnyt, että Dede pyysi häntä istumaan. Tällaiset olivat siis hänen huoneensa. Ne olivat parihuoneet, toista nähtävästi käytettiin arkihuoneena, ja toinen, jonne hän saattoi nähdä avoimesta ovesta, oli makuuhuone. Lukuunottamatta tammista pukupöytää, jolla oli harjoja ja kampoja ja somia naisten pikku kapineita, ei siinä ollut mitään, joka olisi osoittanut, että sitä käytettiin makuuhuoneena. Leveä leposohva vaaleanpunaisine peitteineen ja tyynyineen oli varkaankin vuoteena, vaikkei Daylight milloinkaan ennen ollut nähnyt sivistyneessä maailmassa sellaista vuodetta.
Tosin ei hän nähnyt paljon yksityiskohtia siinä hämillään seisoessaan. Hänen yleinen vaikutelmansa oli se, että täällä oli lämmintä, mukavaa ja kaunista. Lattialla ei ollut mattoja, mutta siellä täällä oli suden ja prääriesuden nahkoja. Eniten kiinnitti hänen huomiotaan Venuksen kuvapatsas, joka seisoi Steinway-pianon päällä, seinälle ripustettu vuorileijonan talja taustanaan.
Mutta Dede itse kuitenkin eniten viehätti häntä. Hän oli aina mielihyvällä ajatellut, että Dede oli hyvin naisellinen — hänen vartalonsa viivat, hänen hiuksensa, hänen silmänsä, hänen äänensä, hänen linnunkaltainen tapansa nauraa olivat syynä siihen; mutta täällä omassa huoneessaan väljässä puvussaan ilmeni hänen naisellisuutensa vielä paljon selvemmin. Daylight oli tottunut näkemään hänet ruumiinmukaisissa kävelypuvuissa ja paitapuseroissa tai ratsastuspuvussa ja Dede kotipuvussa oli hänelle aivan uusi ilmestys. Hän näytti niin paljon suloisemmalta, niin paljon notkeammalta ja hennommalta. Hän kuului tähän rauhan ja kauneuden ilmakehään. Hän sopi siihen niinkuin hän toisellaisessa puvussa oli sopinut vakavaan konttoriympäristöön.
"Ettekö istuisi?" toisti Dede.
Daylight tunsi samaa kuin eläin, jolta on kauvan puuttunut ravinto. Hänen rakkaudennälkänsä läikähti hänessä. Nyt ei ollut aikaa kärsivällisyyteen eikä valtioviisauteen. Suorinkaan tie ei ollut kyllin nopea hänelle ja vaikkei hän tiennyt sitä, oli se se tie, joka parhaiten vei voittoon.
"Kuulkaahan", sanoi hän äänellä!, joka värisi intohimosta, "en tahdo kosia teitä toimistossa. Siksi olen täällä. Dede Mason, minä tahdon teidät omakseni, minä tahdon."
Puhuessaan hän läheni Dedeä, hänen silmänsä hehkuivat ja veri nousi tummana hänen poskiinsa.
Hänen liikkeensä olivat niin äkkiarvaamattomat, että Dede ennätti vain huudahtaa hämmästyksestä ja astahtaa askeleen taaksepäin ja samalla tarttua Daylightin toiseen käteen, kun tämä koetti sulkea hänet syliinsä. Päinvastoin kuin Daylightin, pakeni veri Deden poskilta. Käsi, jolla hän oli torjunut Daylightin käden ja joka vielä piti siitä kiinni, vapisi. Hän irroitti sormensa ja Daylightin käsi putosi hänen kupeelleen. Hän tahtoi sanoa jotakin, tehdä jotakin, päästä tästä kiusallisesta asemasta, mutta ainoatakaan järkevää ajatusta ei tullut hänen mieleensä. Hänen teki vain mielensä nauraa. Tämä halu oli osittain hysteerinen, osittain välittömästä huumorintunteesta syntynyt. Hän ei voinut olla näkemättä jutun naurettavaa puolta. Hänen mielialansa oli kuin henkilön, joka säikähtää murhanhimoista maantienrosvoa ja sitten huomaakin tämän rauhalliseksi jalkamatkailijaksi, joka kysyy kelloa.