"Naisten-surmaaja!" ähkyi hän. "No niin, neiti Mason, en muista, olenko kertonut teille, että olen pelännyt naisia koko ikäni. Te olette ensimäinen nainen, jota en ole pelännyt. Se on omituista. Pidän teitä arvossa, enkä kuitenkaan pelkää teitä. Johtuneeko se ehkä siitä, että te olette toisenlainen kuin ne naiset, jotka olen tuntenut. Te ette ole milloinkaan ajanut minua takaa. Naistensurmaaja! Olen paennut naisia niin kauvan kuin muistan ja luulen, että minut pelasti se, että olin voimakas enkä milloinkaan taittanut jalkaani tai saanut muuta vammaa.
"En myöskään milloinkaan tahtonut mennä naimisiin ennenkuin opin tuntemaan teidät enkä vielä pitkään aikaan sittenkään. Miellyin teihin alusta alkaen; mutta en milloinkaan luullut, että siitä sukeutuisi niin vakava asia kuin avioliitto. En voi nukkua öisin, kun ajattelen teitä ja kaipaan teitä."
Hän vaikeni ja odotti. Dede oli ottanut korista musliinin ja pitsin, mahdollisesti rauhoittaakseen hermojaan ja alkanut ommella. Milloin Dede ei katsonut häneen, ahmi Daylight häntä silmillään. Hän katseli varmoja, taitavia käsiä — käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin tapaisen hevosen, käsiä, jotka osasivat käytellä kirjoituskonetta miltei yhtä nopeasti kuin ihminen puhui, käsiä, jotka osasivat ommella kauniita vaatteita, ja jotka epäilemättä osasivat soittaa pianoa tuolla nurkassa. Toisenkin tuiki naisellisen yksityiskohdan hän huomasi — Deden tohvelit. Ne olivat pienet ja pronssinväriset. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että Dedellä oli niin pienet jalat. Hän oli tähän saakka nähnyt niissä vain kävelykengät ja ratsastussaappaat, eivätkä ne olleet antaneet hänelle oikeaa käsitystä Deden jalkojen pienuudesta. Pronssinväriset tohvelit lumosivat hänet ja niihin hänen katseensa lakkaamatta kääntyivät.
Ovelle koputettiin ja Dede riensi ovelle. Daylight ei voinut olla kuulematta keskustelua. Dedeä pyydettiin puhelimeen.
"Pyytäkää herraa soittamaan uudelleen kymmenen minuutin päästä", kuuli hän Deden sanovan, ja sana "herra" herätti hänessä äkillisen mustasukkaisuudentunteen. Hän päätti, että olipa tuo puhelimeen pyytäjä ken tahansa, pitäisi Burning Daylight hänet lämpimänä. Oli hänen mielestään ihme, ettei Deden kaltainen tyttö ollut jo aikoja sitten joutunut naimisiin.
Dede palasi, hymyili hänelle ja tarttui ompelukseensa. Daylightin katseet siirtyivät nopsista käsistä pronssinkarvaisiin tohveleihin ja taas takaisin ja hän oli varma siitä, että maailmassa oli hyvin vähän Deden kaltaisia pikakirjoittajattaria. Hän oli varmaankin hyvin hyvästä suvusta ja saanut hyvin hyvän kasvatuksen. Mitenkään muuten ei voinut selittää hänen huoneittensa sisustusta ja hänen pukujaan ja tapaa, jolla hän ne kantoi.
"Kymmenen minuuttia kuluu nopeasti", sanoi Daylight.
"Minä en voi mennä kanssanne naimisiin", sanoi Dede.
"Ettekö rakasta minua?"
Dede pudisti päätään.