"Tuo on liian monimutkaista minulle. Mitä enemmän te opitte miestä tuntemaan ja mitä enemmän pidätte hänestä, sitä vähemmin te haluatte mennä hänen kanssaan naimisiin. Tuttavallisuus synnyttää ylenkatsetta — arvaan että tarkoitatte sitä."
"Ei, ei", huudahti Dede, mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa, koputettiin ovelle.
"Nuo kymmenen minuuttia ovat kuluneet", sanoi Daylight.
Hänen silmänsä, joiden huomiokyky oli nopea kuin intiaanin, harhailivat pitkin huonetta Deden poissaollessa. Lämmön, mukavuuden ja kauneuden vaikutelma oli vallitsevana, vaikkei hän osannut selvittää sitä itselleen. Täällä vallitseva yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän arveli, että huonekalut yksinkertaisuudestaan huolimatta olivat kalliita ja jäännöksiä Deden isänkodista. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että paljas puulattia parine sudennahkoineen näytti niin hauskalta; se varmaankin löi laudalta kaikki matot. Hän katseli juhlallisin mielin kirjahyllyä, jossa oli parisataa kirjaa. Siinä oli salaisuus. Hän ei voinut käsittää, mistä ihmiset löysivät niin paljon kirjoittamisen aihetta. Kirjoittaminen ja puhuminen ei ollut samaa kuin teot ja hän toiminnan miehenä käsitti vain teot.
Hänen katseensa siirtyi Venuksen patsaasta pieneen teepöytään hauraine ja hienoine kalustoineen ja kirkkaaseen kuparikattilaan ja kupariseen hehkupannuun, jolla lautasia ja laseja lämmitetään. Hehkupannut eivät olleet hänelle tuntemattomia ja hän aprikoi, lämmittikö Dede sillä illallista nuorille ylioppilaille, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pari vesivärimaalausta seinällä oli Dede arvatenkin itse maalannut. Seinillä oli sitäpaitsi valokuvia hevosista ja vanhojen mestarien tauluista. Mutta yhäti hänen katseensa palasi Venukseen pianolla. Hänestä, joka oli arkipäiväinen hienostumaton mies, näytti omituiselta, että nuori suloinen tyttö pitäisi sellaista rohkeaa, ellei syntistä esinettä huoneessaan. Mutta koska Dede sen teki, niin oli se aivan niinkuin olla pitikin. Se kuului nähtävästi sivistykseen. Larry Heganilla oli samantapaisia valuteoksia ja valokuvia kirjojen täyttämissä huoneissaan. Mutta Larry Heganiin nähden se oli toista. Hänessä oli jotakin epätervettä, jonka Daylight aina tunsi ollessaan hänen seurassaan, kun Dede sen sijaan näytti joka suhteessa terveeltä. Hänessä oli auringonpaisteen ja tuulen raikkautta. Ja jos sellainen viaton, terve tyttö kuin Dede, piti alastomia naisia pianollaan, niin täytyi sen olla oikein. Dede teki sen oikeaksi. Sitäpaitsi ei hän, Daylight, ymmärtänyt ensinkään sivistystä.
Dede palasi huoneeseen, ja kun hän astui lattian poikki nojatuolilleen, ihaili Daylight tapaa, jolla hän käveli, ja pronssinkarvaiset tohvelit olivat tehdä hänet hulluksi.
"Tahtoisin tehdä teille joitakuita kysymyksiä", alkoi hän heti.
"Aijotteko mennä naimisiin jonkun toisen kanssa?"
Dede nauroi iloisesti ja pudisti päätään. "Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta? — esimerkiksi siitä miehestä, jonka kanssa äsken puhuitte puhelimessa?"
"Ei ole ketään toista. En tunne ketään, josta pitäisin tarpeeksi paljon mennäkseni naimisiin. Siksi luulen, etten ole avioliittoon sopiva nainen. Konttorityö näkyy turmelevan naisen."
Daylight katsoi häntä kasvoista pronssinkarvaisten tohvelien kärkiin tavalla, joka sai veren kohoamaan tytön poskille. Samalla hän pudisti epäilevästi päätään.