Vielä kerran, eräänä sateisena sunnuntaina viikkojen kuluttua, kosi Daylight Dedeä. Kuten ensi kerrallakin hän hillitsi itseään kunnes kaipaus kävi hänelle ylivoimaiseksi ja pakotti hänet kiitämään punaisella automobiilillaan Berkeleyhin. Hän jätti koneen muutaman talonvälin päähän ja meni jalan taloon. Mutta Dede oli poissa, kertoi emännän tytär hänelle ja lisäsi, että hän oli kävelemässä kukkuloilla. Sitä paitsi kertoi nuori neitonen hänelle, missä päin Dede luultavimmin käveli.
Daylight noudatti tytön ohjeita ja pian vei tie, jota hän kulki viimeisen talon ohi ja päättyi siihen, mistä kukkulain ensimäiset jyrkät rinteet alkoivat. Ilma oli kostea tulevasta sateesta, sillä myrsky ei ollut vielä puhjennut, vaikka yltyvä tuuli ilmaisi, että se oli tulossa. Niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, ei Dedestä näkynyt vilaustakaan tasaisilla ruohoisilla kukkuloilla. Oikealla kasvoi notkossa täysikasvuisia eukalyptuspuita. Täällä oli rätinää ja liikettä, komeat hoikkarunkoiset puut heiluivat edestakaisin tuulessa ja löivät oksiaan yhteen. Kun tuulenpuuska tuli, kuului syvä rummuttava, kuin valtavan harpun synnyttämä ääni, joka voitti kaikki hiljaisemmat äänet, natinan ja rapinan. Daylight, joka tunsi Deden, arvasi, että tämä olisi jossakin täällä lehdossa, missä myrskyn vaikutus ilmeni niin selvästi. Ja hän löysikin Deden vastakkaisen rinteen avoimella huipulla, missä tuuli oli rajuimmillaan.
Tavassa, millä Daylight kosi, oli jotakin yksitoikkoista, vaikkei ikävystyttävää. Hän ei kyennyt kiertelemään eikä punnitsemaan askeleitaan, vaan oli suora ja myrskyinen kuin vihuri itse. Hänellä ei ollut aikaa edes tervehtiä tai pyytää anteeksi.
"Sama juttu taas", sanoi hän. "Rakastan teitä ja tulin pyytämään teitä omakseni. Teidän täytyy tulla vaimokseni, Dede, sillä mitä enemmän sitä mietin, sitä varmemmaksi tulen siitä, että teidän mieltymyksenne minuun ei ole noita tavallisia. Ettekä te rohkene sanoa, ettei se ole totta; vai rohkenetteko?"
Hän oli kätellyt Dedeä samalla kuin oli alkanut puhua ja piti yhä vielä hänen kättään omassaan. Kun Dede ei vastannut, tunsi hän Daylightin hiljaa, mutta hellittämättä, puristavan kättään aivankuin vetääkseen hänet luokseen. Tahtomattaan hän puolittain antoi hänelle perään, hänen halunsa oli tällä hetkellä voimakkaampi kuin hänen tahtonsa. Sitten hän äkkiä perääntyi, vaikka salli yhä Daylightin pitää kiinni kädestään.
"Ette kai pelkää minua?" kysyi Daylight.
"En." Dede hymyili surullisesti. "En teitä vaan itseäni."
"Ette ole niin rohkea kuin minä", ahdisti Daylight kuultuaan nämä rohkaisevat sanat.
"Ei, ei", pyysi Dede. "Me emme voi milloinkaan mennä naimisiin, älkäämme siis puhuko siitä."
"Silloin olen varma siitä, että menetätte vedon." Daylight oli miltei iloinen nyt, sillä menestys oli tullut pikemmin kuin hän oli rohkeimmissa unelmissaankaan uskaltanut toivoa. Dede piti hänestä, siitä ei ollut epäilystäkään; Dede piti hänestä siksi paljon, että salli hänen pitää kädestään, siksi paljon että sieti häntä lähellään.