"Ette uskalla kieltääkään. Niin, kuten sanoin: käy yli ymmärrykseni, miksi te toivotte minun joutuvan häviöön, kun pidätte minusta. Se on yhtä käsittämätöntä kuin teidän toinen arvoituksellinen lausuntonne: mitä enemmän te pidätte minusta sitä vähemmin te haluatte mennä kanssani naimisiin. Teidän täytyy selittää."
Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet lähemmäksi itseään ja tällä kertaa ei Dede vastustanut. Hänen päänsä oli kumarassa eikä Daylight voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että Dede puhuisi suunsa puhtaaksi. Daylight oli oppinut äänettömyyden arvon ja odotti. Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että täytyi nyt sanoa hänelle jotakin. Sen hän tunsi.
"En ole romantillinen", alkoi Dede ja katsoi taas häneen puhuessaan. "Olisi ehkä parempi minulle, jos olisin. Silloin voisin pettää itseni ja olla onneton koko lopun ikääni. Mutta terve järkeni estää sen. Enkä silti ole rahtuakaan onnellisempi."
"En ole vieläkään entistä viisaampi", sanoi Daylight turhaan odotettuaan, että Dede jatkaisi. "Teidän piti selittää minulle, ettekä te vielä ole selittänyt mitään. Teidän terve järkenne ja rukouksenne, että minä joutuisin häviöön, ovat minulle vielä yhtä käsittämättömät. Pieni nainen, rakastan teitä ja haluan mennä kanssanne naimisiin. Se on suoraa ja rehellistä ja mutkatonta puhetta. Tahdotteko tulla vaimokseni?"
Dede pudisti päätään hitaasti. Ja kun hän sitten puhui, näytti hän vähitellen muuttuvan ankaraksi ja murheelliseksi, ja Daylight tiesi, että tämä ankaruus oli suunnattuna häneen.
"Sallikaa minun siis selittää ja aivan yhtä suoraan ja selvästi, kuin te olette kosinut." Hän vaikeni aivankuin miettiäkseen miten alkaisi. "Te olette rehellinen ja vilpitön. Haluatteko, että minä olen rehellinen ja vilpitön, vaikkei naisten luulla osaavan sitä olla? — haluatteko, että sanon teille sellaista, mikä tulee teitä loukkaamaan? — että teen tunnustuksia, joita häpeän? — että käyttäydyn tavalla, jota miehet pitävät epänaisellisena?"
Käsivarsi, jonka Daylight oli kietonut Deden ympärille, puristi rohkaisevasti, mutta hän ei puhunut.
"Tahtoisin mielelläni tulla vaimoksenne, mutta minä pelkään. Olen samalla kertaa ylpeä ja nöyrä sen johdosta, että teidänlaisenne mies on rakastunut minuun. Mutta teillä on liian paljon rahaa. Siihen minun terve järkeni kompastuu. Vaikka menisimmekin naimisiin, ette te voisi milloinkaan olla minun mieheni — rakastajani ja aviomieheni. Te olisitte rahanne orja. Tiedän olevani hupsu nainen, mutta minä vaadin mieheni itselleni. Te ette olisi vapaa. Rahanne pitää teidät orjanaan, anastaa aikanne, ajatuksenne, tarmonne, kaikki, pakoittaa teidät menemään sinne ja tänne, tekemään tämän ja tuon. Käsitättekö. Ehkä on se pelkkää houkkamaisuutta, mutta minä tunnen, että voin rakastaa paljon, antaa paljon — antaa kaikki, ja vaikken vastalahjaksi vaadi kaikkea, niin vaadin paljon — paljon enemmän kuin te rahoiltanne voisitte minulle antaa.
"Ja rahanne turmelee teidät; se tekee teidät yhä epämiellyttävämmäksi ja epämiellyttävämmäksi. En häpeä sanoa, että rakastan teitä, koska en milloinkaan aijo mennä kanssanne naimisiin. Ja minä rakastin teitä paljon ennenkuin ollenkaan tunsinkaan teitä, kun te olitte vasta tullut Alaskasta ja minä tulin konttoriin. Te olitte minun sankarini. Te olitte kultamaiden Burning Daylight, rohkea erämies ja kullankaivaja. Ja te näytitte siltä. En käsittänyt kuinka kukaan nainen saattoi nähdä teidät rakastumatta teihin — silloin. Mutta te ette näytä siltä nyt."
"Suokaa anteeksi, että loukkaan teitä. Te halusitte suoraa puhetta ja minä puhun teille suoraan. Kaikki nämät viime vuodet te olette elänyt luonnottomasti. Te, ulkoilmaihminen, olette sulkeutunut kaupunkeihin. Te ette ole lainkaan sama mies ja rahanne turmelee teidät. Teihin on vähitellen tullut jotakin muuta, jotakin, joka ei ole niin tervettä, niin tahratonta, niin kunnollista. Rahanne ja elämäntapanne ovat sen saaneet aikaan. Te tiedätte sen. Ruumiinne ei ole sama kuin silloin. Te olette lihonut, eikä se ole tervettä lihomista. Tiedän, että olette minua kohtaan hyvä ja sydämellinen, mutta te ette ole kaikkia kohtaan hyvä ja sydämellinen niinkuin te olitte silloin. Te olette muuttunut tylyksi ja julmaksi. Ja minä tiedän. Ottakaa huomioon, että olen tarkastellut teitä kuusi päivää viikossa, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen; ja minä tiedän teistä enemmän kuin te minusta. Julmuus ei ole ainoastaan sydämessänne ja ajatuksissanne, vaan se on kasvoissannekin. Se on piirtänyt viivansa kasvoihinne. Olen nähnyt niiden ilmaantuvan ja syvenevän. Rahanne ja elämä, jota se pakoittaa teidän viettämään, on kaiken tämän alku. Te olette raa'istunut ja mennyt alaspäin. Ja tämä kehitys voi vain jatkua edelleen kunnes olette auttamattomasti rappiolla. — —"