"On aivankuin olisimme uijia", sanoi hän, "ja nousisimme syvästä rauhallisesta poukamasta. Yllämme on taivas ja aurinko, mutta tässä on poukama ja me olemme syliä syvällä."
He lähtivät liikkeelle, mutta muuan orvokkilaji, joka kasvoi neidonhius-sananjalkojen seassa, osui Deden silmiin ja sai hänet taas pysähdyttämään hevosensa.
He pääsivät huipulle ja sukelsivat kuin toiseen maailmaan, sillä nyt he olivat tiheikössä, jossa kasvoi samettirunkoisia nuoria madronos-puita ja josta oli vapaa näköala aurinkoisen rinteen ja nuokkuvan ruohikon poikki kapeaan sini- ja valko-apilasniittyyn kapean joen kummallakin puolen. Dede taputti käsiään.
"Täällä on kaiketi kauniimpaa kuin konttorissa", huomautti Daylight.
"On kyllä", vastasi Dede.
He kulkivat virran poikki ja yli matalan kallioisen kukkulan vievää karjapolkua ja matalan manzanitametsikön lävitse kunnes joutuivat kapeaan laaksoon, jonka läpi virtaavan joen kummallakin puolen oli niitty.
"Jollemme nyt pian tapaa viiriäisiä, niin olen hämmästynyt", sanoi
Daylight.
Ja juuri kuin hän oli saanut nämät sanat sanotuksi, kuului hurjaa rummutusta, kun vanhat viiriäiset lehahtivat lentoon Wolfin ympäriltä ja poikaset hyppivät pakoon ja katosivat kuin ihmeen kautta aivan katselijoiden silmien edestä.
Daylight näytti Dedelle haukanpesän punapuun latvassa ja Dede keksi metsähiiren pesän, jota Daylight ei ollut ennen nähnyt. Sitten he kulkivat entistä puutietä ja tulivat kahdentoista acresin aukeamalle, missä kasvoi viinirypäleitä punertavassa tuliperäisessä maassa. Sitten he kulkivat karjapolkuja uusien metsien ja tiheikköjen ja raivattujen alueiden lävitse ja laskeutuivat alas kukkulanrinnettä mistä suuri vuorirotkon partaalla oleva maatalo tuli näkyviin vasta kun he olivat aivan sen edessä.
Dede seisoi avaralla kuistilla, joka oli talon etuseinän pituinen, sillä aikaa kuin Daylight sitoi hevoset. Oli hyvin rauhallista. Oli kuiva, lämmin Kalifornian keskipäivän aika, jolloin ei tuulenhenkäyskään puhaltanut. Koko maailma näytti torkkuvan. Jostakin kuului kyyhkysten kuherrusta. Hengähtäen syvään väsymyksestä laskeutui Wolf, joka oli juonut kyllikseen kaikista matkan varrella olleista lähteistä, kuistin kylmään varjoon. Hän kuuli Daylightin askeleet ja hengitti nopeammin. Daylight tarttui hänen käteensä ja ovenripaa vääntäessään hän tunsi Deden epäröivän. Silloin hän kietoi kätensä vaimonsa ympärille; ovi aukeni ja yhdessä he astuivat sisään.