XXV LUKU.

Monet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat muuttaneet maalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa ovat he onnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja Daylightin laita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla ja tiesivät miten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä, jotka kauvan harhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän askaroimisensa luonnossa tarjosi heille vähemmin uutta, mutta heille kuului muistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista se, mikä jonkun arkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja vastenmielistä. He tiesivät miten luontoa piti kohdella. He tekivät harvemmin erehdyksiä. He tiesivät jo ja heille tuotti iloa muistutella mieleensä, mitä olivat unohtaneet.

Ja he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut lihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain köyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää. Eroitus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa iloa ja syvempää tyydytystä. Daylight, joka oli hoidellut suurenmoisinta ja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa, huomasi, että täällä, Sonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli yhä käynnissä. Täälläkin oli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä, jotka täytyi voittaa. Kun hän kokeili kasvattamalla muutamia kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle arvioiminen, miten paljon saisi kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin ennen, kun miljoonat olivat olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin kysyi, vaikka hän oli käyttänyt järkiperäisempiä menettelytapoja, jotka hänen järkensä hyväksyi.

Kotikissa, joka oli villiintynyt ja ryösti hänen kyyhkysiään oli yhtä vaarallinen hänen tuumilleen kuin liikemaailmassa oli ollut Charles Klinkner, joka oli koettanut riistää häneltä muutamia miljoonia. Haukat ja portimot ja sudet olivat yhtä monta Dowsettia, Lettenia ja Guggenhammeria, jotka salaa vahingoittivat häntä. Villin kasvullisuuden meri, joka heitteli aaltojaan hänen viljelysmaittensa rajoja vastaan ja silloin tällöin viikon ajaksi pääsi tulvimaan hänen alueelleen, ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen. Hänen keittiökasvitarhansa kukkuloiden kulmauksessa, jossa maa oli hedelmällistä, ei oikein tahtonut menestyä ja tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Kun hän ratkaisi tämän yhä tärkeämmäksi käyvän kysymyksen laittamalla sinne sala-ojat, sai hän aina iloita menestyksestään.

Hän ryhtyi laittamaan vesijohtoa. Hän saattoi ostaa ainekset myymällä muutamia jouhisuitsiaan. Työn hän teki itse vaikka hänen jonkun kerran täytyi pyytää Dedeä pitämään kiinni ruuviavaimella. Kun lopulta johto kylpyhuoneeseen ja muualle oli kunnossa, saattoi Daylight tuskin riistäytyä irti kättensä työn katselemisesta. Ensimäisenä iltana Dede, joka kaipasi häntä, rupesi häntä etsimään ja löysi hänet lamppu kädessä onnellisen näköisenä tuijottamassa vesijohtokouruihin. Hän silitteli kädellään niiden tasaista puista reunaa ja nauroi ääneen ja oli häpeissään kuin koulupoika, kun Dede yllätti hänet salaa ihailemassa omaa.

Vesijohdon rakentaminen teki tarpeelliseksi pienen työpajan rakentamisen, minne hän vähitellen keräsi kokoelman rakastettuja työkaluja. Ja hän, joka ennen omistaessaan miljoonia oli heti saattanut ostaa kaikki mitä halusi, oppi tuntemaan uuden ilon, jota tuntee, kun ankaraa säästäväisyyttä noudattaen saa vihdoinkin omakseen kauan haluamansa esineen. Hän odotti kolme kuukautta ennenkuin uskalsi ostaa amerikalaisen ruuvitaltan ja hänen ilonsa tästä ihmeellisestä pienestä koneistosta oli niin suuri, että Dede sai hyvän ajatuksen. Hän säästi kuuden kuukauden aikana muna-rahansa, joihin hänellä oli erikoisoikeus ja antoi miehelleen syntymäpäivälahjaksi sorvituolin, joka oli ihmeellisen yksinkertainen rakenteeltaan, mutta jota voitiin käyttää moninaisiin tarkoituksiin. Heidän yhteinen ilonsa tämän työkalun johdosta, joka oli miehen erikoisomaisuutta, oli yhtä suuri kuin heidän ilonsa Mabin ensimäisen varsan johdosta, joka oli Deden erikoisomaisuutta.

Vasta toisena kesänä Daylight rakensi suuren tulisijan, joka oli vielä komeampi kuin Fergusonin rakentama laakson toisella puolen. Sillä kaikki nämät puuhat vaativat aikaa, eivätkä Dede ja Daylight pitäneet kiirettä. He eivät tehneet maalle paenneiden kaupunkilaisten tavallista erehdystä. He eivät yrittäneet liikoja. Heidän ei tarvinnut huolehtia kiinnityslainan maksusta, eivätkä he halunneet rikastua. He tyytyivät vähään, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa. He suunnittelivat tyynesti tehtäviään ja pitivät huolen siitä, että heillä oli kyllin aikaa olla toistensa seurassa. Fergusonin esimerkistä he oppivat paljon. Siinä oli mies, joka tyytyi mitä yksinkertaisimpaan ruokaan; joka omin käsin hankki yksinkertaiset tarpeensa; joka teki ansiotyötä vain silloin, kun tarvitsi rahaa kirjoihin ja aikakauslehtiin; ja joka suuremman osan valveillaoloajastaan käytti huvitteluun. Hän maleksi mielellään koko iltapäivät varjostossa kirjoineen tai nousi aamunkoitteessa ja harhaili kukkuloilla.

Toisinaan hän oli Deden ja Daylightin mukana kauriin jahdissa, jota käytiin vuorirotkojen poikki ja Hood-vuoren epätasaisten jyrkänteiden ylitse, vaikka useimmin Dede ja Daylight olivat yksin. Nämät ratsastusretket olivat heidän suurimpia huvituksiaan. Joka sopukan kukkuloilla he kolusivat ja oppivat tuntemaan jokaisen salaisen lähteen ja kätketyn notkelman koko laaksoa ympäröivässä kukkulaseinämässä. He oppivat tuntemaan kaikki tiet ja lehmipolut; mutta mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin samoilla epätasaisimpia ja mahdottomimpia taipaleita, missä heidän täytyi ryömiä ahtaita kauriinteitä pitkin, Bobin ja Mabin vaivaloisesti tunkeutuessa eteenpäin heidän perässään.

Näiltä ratsastusretkiltä he toivat kotiin villien kukkien siemeniä, jotka he kylvivät mielipaikkoihin maatilalla. Polun varrella, joka vei alas suuren vuorirotkon laitaa sinne, mistä vesijohto alkoi, he istuttivat sananjalkoja. He eivät tehneet sitä säännöllisesti ja sananjalat jäivät oman onnensa nojaan. Dede ja Daylight vain silloin tällöin istuttivat uusia, jotka he muuttivat toisesta villistä maaperästä toiseen. Samoin tehtiin villille syreenille, jonka Daylight sai Mendocinosta. Sekin sai kasvaa villinä, kuten kaikki muut koristekasvit maatilalla, ja kun sitä oli autettu jonkun aikaa, sai se tulla omin neuvoin toimeen. Heillä oli tapana koota kalifornialaisen unikon siemeniä ja kylvää niitä sinne tänne maalleen, niin että punakeltaiset kukat helottivat vuoriheinäniityillä ja aitojen varsilla ja uudisviljelysten reunamilla.

Dede, joka piti timoteistä, kylvi sitä niitty-joen varrelle, missä sen oli taisteltava olemassaolosta vesikrassin kanssa. Ja kun jälkimäinen uhkasi kuolla sukupuuttoon, kävi Daylight apuun ja julisti sodan jokaista vesikrassi-tarhaansa tunkeutuvaa timoteitä vastaan. Hääpäivänään oli Dede nähnyt pitkän sipulikasvi-orvokin mutkittelevan tien varrella punapuumetsikössä olevan lähteen yläpuolella ja tänne hän istutti yhä uusia ja uusia. Avonaisesta kukkulanrinteestä kapean niityn yläpuolella tuli Mariposa-liljojen siirtola. Tämä oli Deden työtä, kun sen sijaan Daylight, joka ratsasti lyhytvartinen kirves satulankaaressaan raivasi pienestä manzanita-metsiköstä kivikkoisella kukkulalla kaikki kuivuneet ja kitukasvuiset puut ja harvensi sitä, missä puita oli liian tiheässä.