Muuan sokerikuningas, joka maatilallaan Calientessa kolmen peninkulman päässä kasvatti hevosia, lähetti häntä hakemaan, kun tarvitsi, ja ennenkuin oli kulunut vuottakaan, tarjosi hän hänelle talliensa johtajan paikan. Multa Daylight hymyili ja pudisti päätään. Myöskään ei hän ottanut opettaakseen niin monta eläintä kuin tarjottiin.
"En mieli näännyttää itseäni ylenpalttisella työllä", vakuutti hän Dedelle; ja hän ryhtyi sellaiseen työhön vain silloin, kun tarvitsi rahaa. Myöhemmin hän aitasi pienehkön alan, jonne silloin tällöin otti rajoitetun määrän opetettavia hevosia.
"Meillä on maatila ja toinen toisemme", sanoi hän vaimolleen, "ja ennemmin ratsastan kanssasi joka päivä Hood-vuorelle kuin ansaitsen neljäkymmentä dollaria. Et voi ostaa auringonpaistetta, etkä rakastavia vaimoja, etkä kylmää lähdevettä neljälläkymmenellä dollarilla; ja neljäkymmentä miljoonaa dollaria eivät voi ostaa minulle takaisin yhtä päivää, jolloin en ratsastanut kanssasi Hood-vuorelle."
Hänen elämänsä oli erittäin tervettä ja luonnonmukaista. Hän kävi varhain vuoteeseen, nukkui kuin lapsi ja nousi aamunkoitteessa. Hän oli aina toimessa ja vaikka hänellä oli tuhansia pikkuaskareita toimitettavana ei hän milloinkaan uupunut, sillä ne tuntuivat houkuttelevilta, eivätkä pakollisilta. Kuitenkin täytyi sekä hänen että Deden toisinaan maata pannessa tunnustaa olevansa väsyksissä, kun he olivat ratsastaneet seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä peninkulmaa. Toisinaan, kun Daylightilla oli säästössä hiukan rahaa ja kun vuodenaika oli otollinen, he nousivat hevosensa selkään, sälyttivät taakseen satulalaukut ja ratsastivat laaksoon ja sieltä toisiin laaksoihin. Kun yö yllätti, he poikkesivat ensimäiseen sopivaan maataloon tai kylään ja aamulla taas jatkoivat matkaa ilman määrättyä suunnitelmaa, vain ratsastaen päivän toisensa perästä, kunnes heidän rahansa loppuivat ja heidän oli pakko palata kotiin. Näihin retkiin heiltä meni noin viikko tai kymmenen päivää tai kaksi viikkoa ja kerran he viipyivät matkalla kolme viikkoa. Myöskin he päättivät kerran, kun olivat kyllin rikkaita kulkea ratsain aina Daylightin lapsuudenkotiin Itä-Oregonissa ja poiketa matkalla Deden lapsuudenkotiin Siskiyoussa. Ja kaikki odotuksen ilot he kokivat lukemattomat kerrat suunnitellessaan tämän suuren tapahtuman yksityiskohtia.
Kun he eräänä päivänä pysähtyivät Glen Ellenin postikonttoriin panemaan kirjettä postiin, seppä pidätti heitä.
"Kuulkaahan, Daylight", sanoi hän, "muuan nuori mies nimeltä Slosson lähettää teille terveisiä. Hän kulki tämän kautta automobiililla matkalla Santa Rosaan. Hän halusi tietää, asutteko jossakin täälläpäin, mutta hänen seuralaisillaan oli kiire. Hän lähetti siis teille terveisiä ja pyysi kertomaan teille, että hän on ottanut neuvonne varteen ja on yhä kerran toisensa perästä lyönyt oman ennätyksensä."
Daylight oli aikoja sitten kertonut Dedelle kohtauksensa Slossonin kanssa.
"Slosson?" muistutteli hän, "Slosson? Se on varmaankin tuo moukarinheittäjä. Hän, nuori vekkuli, painoi kahdesti käteni pöytään." Hän kääntyi äkkiä Deden puoleen. "Mitä arvelet, on vain kaksitoista peninkulmaa Santa Rosaan ja hevoset eivät ole uuvuksissa."
Dede arvasi, mitä hänellä oli mielessä, sillä hänen vilkkuvat silmänsä ja poikamainen ilmeensä ilmaisivat sen kyllin selvästi, ja nyökähytti päätään.
"Oikaisemme Bennet-laakson poikki", sanoi Daylight. "Sitä tietä pääsemme pikemmin perille."