"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin", Daylight virkkoi tuolle odottavalle ryhmälle. "Voitte tekin yhtä hyvin heittäytyä lumeen ja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa minut jonakin muuna päivänä, mutta syntymäpäivänäni haluan tulla tunnustetuksi miesten parhaaksi. Pat Hanrahan näyttää kovin halukkaalta. Tulehan, Pat."
Pat Hanrahan, entinen ammatti-nyrkkeilijä ja suurtappelija, astui esiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa Daylight teki puoli-nelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen pään ja hartiat lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui samallaisella tempulla hankeen niin rajusti kuin olisi hän pudonnut kaksikerroksisen rakennuksen harjalta — ennenkuin hän vielä ennätti olla varuillaan, väitti hän.
Tämä kaikki ei vielä ollut uuvuttanut Daylightia. Hän ei edes ollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan kulunut aikaa. Hänen ruumiinsa toimi hetken äkisti ja rajusti ja sitten se seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc Watson, harmaapartainen, raudan-vankka mies, jonka menneisyydestä ei kukaan mitään tietänyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen sekunnin murto-osassa, ennenkuin hän ennätti tehdä tavallisen rajun hyökkäyksensä. Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Daylight hänen kimpussaan ja lannisti hänet hirveällä vauhdilla täydellisesti. Olaf Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Daylightin yllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Daylight juuri ojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Daylight kaatui kättensä varaan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin polvesta. Olaf itsekin kompastui Daylightiin. Ennenkuin hän ennätti nousta oli Daylight keikauttanut hänet selälleen ja pesi lumella hänen kasvojaan ja korviaan, pistäen muutaman kourallisen lunta hänen niskaansakin.
"Hitto vie, olen minä mies siinä kuin Daylightkin", Olaf mutisi hangesta kömpiessään, "mutta kautta Jupiterin, en tosiaankaan ole ennen nähnyt sellaista heittoa."
Ranskalais-Louis oli viimeinen noista viidestä ja hän oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen olla varuillaan. Hän kierteli ja kaarteli hyvän aikaa ennenkuin ryhtyi asiaan. Ja hyvän aikaa he sitten vielä ponnistelivat kummankaan saamatta voittoisaa otetta. Ja vihdoin, juuri kun kamppailu alkoi käydä jännittäväksi, Daylight teki yhden tavallisista salamannopeista liikkeistään. Hän muuttui pelkäksi joustavaksi vipuvoimaksi, ja sitten hänen lihaksensa äkkiä toimivat. Ranskalais-Louis rynnisteli niin että hänen suuret luunsa rutisivat ja kuitenkin hän joutui suin päin hankeen.
"Voittaja maksaa!" huudahti Daylight päästyään vastustajastaan ja rientäen ennen muita Tivoliin. "Tulkaa kaikki! Tätä tietä!"
He nojasivat pitkään tarjoilupöytään kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä ja tömistelivät lämpimikseen intiaanisaappaitaan lattiaan — ulkona oli pakkasta enemmän kuin kuusikymmentä astetta [Fahrenheitin asteikon mukaan]. Bettles, vanhain miesten parhaimpia oli kyseessä työ tai vaara, lakkasi hoilaamasta laulua "sassafras-puun juuresta" ja hoiperteli Daylightia onnittelemaan. Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että hänen oli pidettävä puhe, ja hän korotti äänensä kaikuvaan mahtiponteen:
"Sanon pojat teille, että minä ylpeilen siitä, että voin sanoa Daylightia ystäväkseni. Me kuljimme entiseen aikaan yhdessä tuntemattomia intiaani-polkuja, ja hän on, piru vie, kahdeksantoista-karaattista kultaa saappaista ylöspäin, senkin vanha syyhyinen koiraluuska, on totisesti. Hän oli poikakloppi, kun hän ensin tuli tälle seudulle. Hänen ijässään teillä, pojat, tuskin korvantaustat vielä olivat kuivat. Hän ei ole milloinkaan ollut kakara. Hän on syntynyt täysikasvuisena miehenä. Ja sanon teille, että siihen aikaan täytyikin miehen olla mies. Silloin ei täällä ollut veltostuttavaa sivistystä, niinkuin nyt jo alkaa olla." Bettles vaikeni niin kauvan, että ennätti kiertää käsivartensa Daylightin niskaan, pusertaen hänet karhumaiseen syleilyyn. "Kun minä ja sinä, Daylight, ajoimme koirillamme tänne Yukon'iin muinoin, niin ei taivaasta satanut lihalientä eikä kukaan antanut ryypyn paineeksi ilmaista ruokaa. Viritimme nuotiomme siihen, missä joku otus joutui saaliiksemme, ja enimmäkseen me elimme lohenperkkeillä ja kaniinien sisälmyksillä — enkö ole oikeassa?"
Mutta kuullessaan naurunrähäkän, jonka hänen viime sanansa synnyttivät, hän päästi Daylightin karhunsyleilystään ja kääntyi julmistuneena joukkoon päin.
"Naurakaa vain, räkänokat, naurakaa! Sanon teille suoraan, ettei teistä parhainkaan ole kelvollinen solmimaan Daylightin saapasvarsien pauloja. Eikö totta, Campbell? Eikö totta, Mac? Daylight on vanhaa kaartia, yksi vanhoja, rehtejä erämiehiä. Ja siihen aikaan ei ollut höyrylaivaa eikä postinkulkua, ja meidän oli hengenpitimiksi pureskeltava lohensuolia ja kaniinien perkkeitä."