"Tämä on hänen vuoteensa", sanoi hän. "Kuusi naulaa jäniksennahkaa. Lämpöisin peite, minkä alla hän milloinkaan on nukkunut, mutta minä en piru vieköön pysyisi siinä lämpimänä, enkä minäkään ole kehnoimpia miehiä kylmää kestämään. Daylightilla palaa helvetin tuli ruumiissaan."
"En tahtoisi olla tuon intiaanin vaatteissa", huomautti Doc Watson.
"Daylight näännyttää hänet, näännyttää hänet varmaan", lauloi Bettles riemuiten. "Minä kyllä tiedän. Olen ollut Daylightin kera taipaleella. Se mies ei ole milloinkaan elämässään ollut väsyksissä. Ei tiedä edes, mitä väsymys on. Olen nähnyt hänen tekevän työtä neljänkymmenen viiden asteen pakkasessa sukat märkinä. Joku toinen mies olisi menettänyt siinä henkensä."
Tällä välin Daylight sanoi jäähyväisiä niille, jotka parveilivat hänen ympärillään. Neito tahtoi suudella häntä ja vaikka Daylight oli whiskyn juonnista tullut hiukan humalaan, osasi hän nytkin välttää esiliinannauhan. Hän suuteli Neitoa, mutta hän suuteli yhtä hartaasti noita kolmea muutakin naista. Hän veti käsiinsä pitkät käsineensä, ravisti koirat jalkeille ja asettui paikalleen ohjaustangon luo. [Ohjaustanko on vankka kanki, joka pistää esiin reensevin toisesta sivusta ja jolla rekeä ohjataan]
"Hei, liikkeelle kaunottaret!" huusi hän.
Koirat jännittivät koko painollaan kiinnitysköysiä, kumartuivat syvään ja kaivoivat käpälänsä lumeen. Ne vinkuivat kärsimättömästi ja ennenkuin reki oli kulkenut parisenkymmentä jalkaa eteenpäin, täytyi Daylightin ja Kaman juosta pysyäkseen tasalla. Ja juosten laskeutuivat miehet ja elukat alas rantaäyrästä Yukon-joen jäälle ja katosivat harmaassa aamuhämärässä näkyvistä.
IV LUKU.
Joenjäällä, missä oli tie tallattu ja missä lumikengät olivat tarpeettomat, kulkivat koirat kuusi peninkulmaa tunnissa. Pysyäkseen niiden tasalla, oli noiden kahden miehen pakko juosta. Daylight ja Kama pitelivät vuorotellen ohjaustankoa, sillä siinä oli ankarin työ, kun samalla piti ohjata kiitävää rekeä ja pysytellä sen edellä. Toinen mies tuli reen jälessä ja hyppäsi silloin tällöin rekeen levähtääkseen.
Se oli tiukkaa työtä, mutta se sai mielen virkeäksi.
He kulkivat juosten suurimman osan tallatusta tiestä. Heidän oli sitten vielä kuljettava tallaamatonta tietä, missä kolme peninkulmaa tunnissa oli hyvä ennätys. Sitten ei tullut enää kysymykseen reessä-ajo eikä levähtäminen eikä juoksu. Silloin olisi reen ohjaaminen helpompaa ja mies tuli siihen levähtämään, täytettyään ensin tehtävänsä kulkueen etunenässä, tallattuaan lumikengillä tietä koirille. Se työ oli kaikkea muuta kuin virkistävää. Ja sitten heillä vielä oli edessään taipaleita, missä oli peninkulmittain kuljettava pitkin rosoisia jääröykkiöitä, jolloin onnen ollessa suotuisa eteni vain pari peninkulmaa tunnissa. Olipa sellaisiakin välejä, lyhyitä tosin, mutta mahdottomia kiertää, missä oli rajusti ponnisteltava, jos mieli päästä peninkulman tunnissa.