Kama ja Daylight eivät puhelleet mitään. Heidän työnsä laatu esti heitä nyt puhelemasta eikä muutenkaan ollut heidän luonteensa mukaista rupatella työtä tehdessä. Silloin tällöin, kun oli välttämätöntä, he lausuivat jonkun yksitavuisen sanan, Kama enimmäkseen tyytyi vain murahtelemaan. Välistä joku koirista vinkasi tai ärähti, mutta ylimalkaan koira-valjakko juoksi ääntä päästämättä. Kuului vain reen jalasten kolkahtelua ja kitinää ja reen liitosten narinaa.
Aivankuin seinän läpi oli Daylight Tivolin surinasta ja melusta siirtynyt vallan toiseen maailmaan — äänettömyyden ja liikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Yukon uinaili kolmen jalan paksuisen jäävaippansa alla. Ei tuulen henkäyskään puhaltanut. Ei nestekään virrannut rannoilla kasvavien aarniokuusten ytimissä. Puut, joita painoi niin suuri lumitaakka kuin niiden oksat saattoivat kannattaa, olivat kuin kivettyneitä. Pieninkin vavahdus olisi saanut lumen putoamaan, mutta ei lumihiukkanenkaan pudonnut. Reki oli ainoa, missä oli liikettä ja elämää tässä juhlallisessa hiljaisuudessa ja jalasten korvia-viiltävä kitinä teki äänettömyyden vielä tuntuvammaksi.
Se oli kuollut maailma ja sitäpaitsi harmaa maailma. Sää oli kylmä ja kirkas; ilmassa ei ollut yhtään kosteutta eikä usvaa; taivas oli kuin harmaa vaippa. Tämä johtui siitä, että vaikkei ollut pilvenhattaraakaan taivaalla pimittämässä päivän kirkkautta, niin ei ollut aurinkoakaan valaisemassa. Kaukana etelässä kiipesi aurinko säännöllisesti puolipäivä-piiriin, mutta sen ja jäätyneen Yukonin välillä oli maapallon kaartuma. Yukon oli yön varjossa ja päiväkin oli todellisuudessa vain pitkä hämärä. Neljännestä vailla kaksitoista, kun joen laajassa polvekkeessa avautui näköala etelään, näkyi taivaanrannalla auringon ylimmäinen reuna. Mutta se ei noussut luotisuoraan. Sen sijaan nousi se viistoon ja oli puolipäivän hetkenä vain kohottanut himmeän reunansa näköpiirin yläpuolelle. Se oli heikko, kalpea aurinko. Sen säteissä ei ollut lämpöä, ja ihminen saattoi silmiään vahingoittamatta katsoa suoraan siihen. Ennenkuin se oli ennättänyt puolipäivänpiiriin, alkoi se kallistua takaisin näköpiirin alapuolelle ja neljännestä yli kaksitoista heitti maa jo varjonsa yli maiseman.
Miehet ja koirat kiiruhtivat eteenpäin. Daylight ja Kama olivat villi-ihmisiä. He saattoivat syödä epäsäännöllisesti, kun sattui ahmivat he aikalailla, ja kun sattui kulkivat he pitkiä taipaleita syömättä mitään. Samoinkuin koiratkin, söivät he vain kerran päivässä, ja harvoin enempää kuin naulan kuivattua kalaa mieheen. Heillä oli kova nälkä, ja kuitenkin olivat he erinomaisissa voimissa. Samoin kuin susienkin tapahtui heidänkin ruoansulatuksensa ankaran säästeliäästi ja täydellisesti. Ruoassa ei ollut mitään arvotonta. Viimeinenkin ruoanhiukkanen muuttui voimaksi. Kama ja Daylight olivat vallan susien kaltaisia. He polveutuivat sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja kestäneet, ja hekin kestivät. He tunsivat yksinkertaisen, alkeellisen säästäväisyyden. Vähäiset ruoka-annokset muuttuivat suunnattomaksi voimaksi. Ei mitään mennyt hukkaan. Sivistyksen veltostuttama mies, joka istuu koulupöydän ääressä, olisi laihtunut ja tullut alakuloiseksi eläessään ruoalla ja juomalla, jolla Kama ja Daylight pysyivät täysissä ruumiinvoimissa. He tiesivät, mitä ei koulupöydän ääressä istuva mies milloinkaan tiedä, sen nimittäin, mitä on olla aina luonnollisesti nälissään, niin että voisi syödä joka tunti. Ruokahalua ei heiltä koskaan puuttunut, he purivat ahnaasti kaikkea, mitä vaan oli tarjolla, eivätkä tienneet mitään huonosta ruoansulatuksesta.
Kello kolmelta iltapäivällä muuttui pitkä hämärä yöksi. Tähdet syttyivät taivaalle, näyttäen hyvin läheisiltä ja kirkkailta ja niiden valossa taivalsivat vielä koirat ja miehet eteenpäin. He olivat väsymättömiä. Eikä tämä ollut yhden päivän saavutus, vaan ensimäinen kuudestakymmenestä sellaisesta päivästä. Vaikka Daylight oli viettänyt yön nukkumatta, tanssien ja juoden, ei se tuntunut jättäneen häneen mitään jälkiä. Tähän oli kaksi selitystä: ensiksikin hänen tavaton elinvoimansa, ja toiseksi se seikka, että sellaiset yöt olivat harvinaisia hänen elämässään. Koulupöydän miehen työkykyä olisi enemmän vahingoittanut kuppi kahvia ennen maatapanoa, kuin Daylightia vahingoitti kokonainen juoden ja remuten vietetty yö.
Daylight kulki ilman kelloa, hän tunsi ajan kulun. Kun kello hänen arvelunsa mukaan oli kuusi, rupesi hän katselemaan leirinpaikkaa. Eräässä joen polvekkeessa kulki tie joen poikki. Kun he eivät olleet löytäneet sopivaa paikkaa, pyrkivät he vastakkaiselle rantaäyräälle, joka oli penikulman päässä. Mutta puolitiessä oli heitä vastassa jääröykkiö, joka vaati yhden tunnin ankarat ponnistukset. Viimein keksi Daylight sen mitä etsi, kuivuneen puun rantaäyrään suojassa. Reki saatiin sinne ylös. Kama mutisi tyytyväisesti ja leirinteko alkoi.
Työnjako oli erinomainen. Kumpikin tiesi mitä hänen oli tehtävä. Daylight pilkkoi kirveellä kuivuneen männyn. Lumikengällä ja toisella kirveellä lapioi Kama kahden jalan paksuisen lumikerroksen Yukonin jäältä ja louhi jääpalasia keittämistä varten. Kuivalla koivuntuohella saatiin valkea syttymään ja Daylight ryhtyi ruoanvalmistushommiin, Kaman irroittaessa reen ja antaessa koirille näiden annoksen kuivattua kalaa. Ruokasäkin hän heitti korkealle puuhun, jott'eivät koirat ulottuisi siihen hyppäämällä. Sitten hän kaatoi nuoren kuusen ja karsi sen oksat. Aivan nuotion äärestä tallasi hän kovaksi pehmeän lumen ja peitti tallatun paikan oksilla. Tälle lattialle hän laski omansa ja Daylightin vaatesäkit, joissa oli kuivia sukkia ja alusvaatteita ja heidän makuuvaippansa. Kamalla kuitenkin oli kaksi jäniksennahkavaippaa, kun Daylightilla oli vain yksi.
He puuhasivat uutterasti, puhelematta, menettämättä yhtään aikaa turhaan. Kumpikin teki mitä tarvittiin, ajattelematta jättää toiselle pienintäkään sattuvaa tehtävää. Niinpä Kama näki, milloin tarvittiin lisää jäätä ja toimitti sitä, ja Daylight korjasi lumikengän, jonka koira oli telmiessään työntänyt pois paikaltaan. Silläaikaa kun kahvi kiehui, silava kärisi ja omenamunkkitaikina oli sekoitettu, ennätti Daylight panna tulelle suuren padallisen papuja. Kama tuli takaisin, istahti kuusenoksille ja ryhtyi odottaessaan paikkaamaan valjaita.
"Luulenpa, että Skookum ja Booga hankkivat tappelua", huomautti Kama heidän aterioidessaan.
"Pidä niitä silmällä", kuului Daylightin vastaus.