Ja tämä oli heidän ainoa keskustelunsa aterian aikana. Mutisten hampaittensa välistä kirouksen juoksi Kama yht'äkkiä kekäle kädessään koirien luo ja eroitti tappelevat elukat käyttämällä sitä aseenaan. Daylight pani syödessään jäälohkareita tinapannuun sulamaan. Aterian päätyttyä kohensi Kama tulta, pilkkoi lisää puita aamuksi ja palasi kuusenhavuvuoteelle ja rupesi taas valjaita korjaamaan. Daylight leikkasi silavasta suuria palasia ja pani ne porisevaan papupataan. Molempien intiaanisaappaat olivat märät ja ankaran pakkasen vioittamat; kun ei heidän enää tarvinnut jättää kuusenhavulavaansa, riisuivat he saappaansa ja ripustivat ne lyhyille oksille kuivamaan nuotion ääreen ja käänsivät niitä vähäväliä. Kun pavut olivat kypsyneet kaatoi Daylight osan niistä säkkikankaasta tehtyyn yhden ja puolen jalan pituiseen ja läpimitaten kolmen tuuman suuruiseen pussiin. Tämän hän sitten asetti lumeen jäätymään. Loput pavuista jätettiin pataan aamiaiseksi.

Kello oli yli yhdeksän ja he olivat valmiit käymään levolle. Koirien kiista ja tappelu oli aikoja sitten lakannut ja väsyneet eläimet makasivat kyyryssä lumessa, jokaisen kuono ja jalat yhdessä rykelmässä tuuhean sudenhännän peittämänä. Kama levitti makuuturkkinsa ja sytytti piippunsa. Daylight kiersi itselleen ruskeasta paperista savukkeen ja nyt syntyi illan toinen keskustelu.

"Luulen, että kuljimme lähes kuusikymmentä penikulmaa", sanoi Daylight.

"Niin luulen minäkin", sanoi Kama.

He kääriytyivät vaippoihinsa riisuutumatta, kumpaisellakin yllään villainen Mackinaw-takki parkan [parka: kevyt, hiippaniekka, hameen tapainen puuvillapuku] asemasta, jota he ennen olivat käyttäneet. Nopeasti, melkein samassa kuin olivat sulkeneet silmänsä, vaipuivat he uneen. Tähdet karkeloivat hyisessä avaruudessa ja revontulet loimusivat.

Daylight heräsi pimeässä ja herätti Kaman. Vaikka revontulet vielä loimusivatkin, oli uusi päivä jo alkanut. Aamiaiseksi oli heillä lämmitettyjä omenamunkkeja, lämmitettyjä papuja, kuivattua silavaa ja kahvia. Koirat eivät saaneet mitään, vaikka ne etäämmällä ahnaina kärkkyivät istuen lumessa, häntä kietoutuneena käpälien ympärille. Herkeämättä ne vähä väliä nostivat vuoroon toista, vuoroon toista etukäpäläänsä, aivankuin olisi pakkanen niitä nipistellyt. Pakkanen oli pureva. Kylmää oli vähintään 65 astetta ja kun Kama paljain käsin valjasti koiria täytyi hänen usean kerran mennä nuotion ääreen lämmittelemään kohmettuneita, sormiaan. Miehet laittoivat yhdessä reen matkakuntoon. He lämmittelivät käsiään viimeisen kerran, vetivät kintaat käsiinsä ja ajoivat koirat rantatörmältä jokitielle. Daylightin arvelun mukaan oli kello seitsemän tienoissa, mutta tähdet karkeloivat vielä yhtä loistavina avaruudessa vihertävien revontulten liekehtivien säteitten himmeästi kajastaessa taivaanlaella.

Kaksi tuntia myöhemmin tuli äkkiä pimeä — niin pimeä, että he saattoivat pysytellä tiellä vain etupäässä vaistonsa avulla; ja Daylight tiesi nyt, että hänen ajanarvioimisensa oli ollut oikea. Se oli aamunkoittoa ennustava pimeys, joka ei missään ole sen tuntuvampi kuin Alaskassa talvella. Hitaasti, kuin varkain, tunkeutui harmaa valo läpi pimeyden, ensin tuskin huomattavasti, niin että he miltei hämmästyen huomasivat tien häämöittävän jalkojensa alla. Sitten saattoivat he nähdä rekeä lähinnä olevan koiran ja vähitellen vihdoin koko valjakon ja lumiaavikot kummallakin puolen tietä. Sitten kangasti lähin rantaäyräs hetkisen jälleen hävitäkseen näkyvistä, kangasti vielä toisen kerran ja jäi vihdoin näkyviin. Muutaman minuutin kuluttua tuli etäisempikin ranta, joka oli noin peninkulman päässä, vaatimattomasti näkyviin ja edessä ja takana saattoi nähdä koko jäätyneen virran ja vasemmalla jonon teräväpiirteisiä, lumipeittoisia vuoria. Ja siinä kaikki. Aurinko ei noussut. Hämärä pysyi hämäränä.

Kerran juoksi ilves tien poikki juuri etumaisen koiran kuonon alitse ja katosi valkeaan metsään. Koirissa heräsivät metsänelävän vaistot. Ne päästivät metsästysulvonnan, ravistelivat kaulanauhojaan ja kääntyivät tieltä lähteäkseen ajamaan ilvestä. Daylight huudahti kimakasti, ponnisteli ohjaustangosta pidellen ja sai reen kaatumaan pehmeään lumeen. Koirat pysähtyivät, reki käännettiin pystyyn ja viisi minuuttia myöhemmin kiitivät he taas eteenpäin kovaksi tallatulla tiellä. Ilves oli ainoa elonmerkki, mitä he olivat kahteen päivään nähneet ja sekin juostessaan pehmeästi ja äänettömästi ja pian kadoten näkyvistä oli aaveen kaltainen.

Kello kahdeltatoista, kun aurinko pilkisti esiin maapallonkaartuman takaa, he pysähtyivät ja laittoivat pienen nuotion jäälle. Daylight hakkasi kirveellä palasia jäätyneestä papukeitosta. Sulatettuna ja lämmitettynä oli tämä heidän koko ateriansa. He eivät keittäneet kahvia. Daylight ei sanonut tarvitsevansa päivän paistaessa sellaista ylellisyyttä. Koirat tappelivat keskenään ja katselivat halukkaasti miesten aterioimista. Vain yöksi saivat ne kalanaulansa. Väliaikana ne saivat vain raataa.

Ankaraa kylmyyttä yhä jatkui. Vain rautaiset miehet kestävät taivaltamista sellaisessa kylmyydessä ja Kama ja Daylight olivat rotunsa parhaimpia. Mutta Kama tiesi, että toinen oli häntä voimakkaampi, ja lähtöhetkestä alkaen hän oli tiennyt joutuvansa tappiolle. Eipä silti, että hän olisi pienimmässäkään määrässä vähentänyt ponnistuksiaan tai auliuttaan, mutta häntä heikensi kuorma, jota hän kantoi mielessään. Hänen käytöksensä Daylightia kohtaan oli kunnioittava. Ollen järkähtämätön, vaitelias ja ylpeä ruumiinvoimistaan, näki hän kaikki nämät ominaisuudet ruumiillistuneina valkoihoisessa toverissaan. Siinä oli mies, joka oli etevä seikoissa, joissa kannattaa olla etevä, eikä Kama voinut olla häntä kunnioittamatta, — vaikkei hän millään tavalla osoittanut sitä. Ei ollut kumma, että valkoisen miehen rotu voitti, ajatteli hän, kun se synnytti tämänkaltaisia miehiä. Mitä voitonmahdollisuuksia oli intiaaneilla niin kestävän ja jäntevän rodun rinnalla? Ei intiaanikaan taivaltanut niin kylmällä säällä, ja heillä oli kuitenkin takanaan tuhansien sukupolvien kokemus; mutta nytpä olikin tuo veltosta Etelästä tullut Daylight heitä etevämpi, hän, joka vain nauroi heidän pelolleen ja taivalsi kymmenen ja kaksitoista tuntia vuorokaudessa. Ja Daylight luuli voivansa kestää kolmenkymmenenkolmen penikulman päivämatkoja kuusikymmentä päivää. Odottakoonpa vain kunnes tuli lumipyry tai kunnes pääsivät umpiteille tai hauraalle rantajäälle, joka reunusti sulia paikkoja.