Siihen mennessä pani Kama parastaan, ei milloinkaan nurkunut eikä milloinkaan koettanut päästä tehtäviään täyttämästä. Lämpömittarin näyttäessä kuuttakymmentäviittä astetta nolla-asteen alapuolella on hyvin kylmä. Koska vesi jäätyy lämpömittarin näyttäessä kolmeakymmentäkahta astetta nolla-asteen yläpuolella, on siis kuusikymmentäviisi astetta kylmää yhdeksänkymmentäseitsemän astetta jäätymäpisteen alapuolella. Jonkinlaisen käsityksen tämän merkityksestä voi saada kuvittelemalla samanlaista lämpömäärän eroa päinvastaiseen suuntaan. Lämpömittarin näyttäessä sataa kahtakymmentä yhdeksää lämpöastetta, on polttavan kuuma päivä, ja kuitenkin tämä lämpömäärä on vain yhdeksänkymmentä seitsemän astetta jäätymispisteen yläpuolella. Kun kaksinkertaistuttaa tämän eroituksen, saa jonkunlaisen käsityksen pakkasesta, jossa Kama ja Daylight taivalsivat pimeän ja pimeän välillä ja yön pimeässäkin.
Kaman posket paleltuivat ahkerasta hieromisesta huolimatta ja liha muuttui mustaksi ja sierottuneeksi. Niinikään paleltuivat lievästi hänen keuhkokudoksensa — vaarallinen juttu ja selvä syy siihen, miksi ihmisen ei tule kuudenkymmenen viiden asteen pakkasessa tarpeettomasti ponnistella ulkoilmassa. Mutta Kama ei milloinkaan valittanut ja Daylightilla oli lämmityslaitos ruumiissaan, hän kun nukkui yhtä lämpimästi kuuden naulan jäniksennahkojen alla kuin Kama kahdentoista naulan.
Toisena yönä, viidenkymmenen peninkulman matkan jälkeen leiriytyivät he lähellä Alaskan ja Luoteisalueen rajaa. Paitsi viimeistä lyhyttä taivalta Dyeaan oli loppumatkalla kuljettava Kanadan aluetta pitkin. Tien ollessa kovaa ja kun ei pitkään aikaan ollut satanut lunta, laski Daylight ennättävänsä Forty Mile'en neljäntenä yönä. Hän ilmoitti sen Kamalle, mutta kolmantena päivänä alkoi lämpömittari nousta ja he tiesivät, että lunta oli odotettavissa; sillä Yukonissa seuraa lauhkeaa ilmaa aina lumisade. Tänä päivänä he tapasivat kymmenen penikulman laajuisia jääröykkiöitä, missä heidän oli käsivoimillaan nostettava reki tavaroineen päivineen suurten jäälohkareitten yli ja laskettava se taas alas. Koirat olivat tässä hyödyttömät ja sekä ne että miehet väsyivät kovin epätasaista tietä pitkin ponnistellessaan. Yhden tunnin ylimääräinen juoksu korvasi vain osan menetetystä ajasta.
Kun he aamulla heräsivät oli heidän vaippojensa päällä kymmenen tuuman paksuinen lumikerros. Koirat olivat hautaantuneet sen alle eivätkä mielisuosiolla nousseet mukavasta pesästään. Tämä uusi lumi tiesi vaivaloista kulkua. Reen jalakset eivät luistaneet hyvin ja yhden miehistä täytyi kävellä koirien edellä ja tallata tie kovaksi lumikengillä. Lumi oli aivan erilaista kuin se, minkä etelässä asuvat tuntevat. Se oli kovaa ja hienoa ja kuivaa. Se muistutti lähinnä sokeria. Jos potkaisi sitä, niin se lensi suhisten kuin hiekka. Hiukkasten välillä ei ollut mitään vetovoimaa, eikä sitä voinut puristaa lumipalloksi. Se ei ollut muodostunut hiutaleista, vaan kristalleista — pienistä säännöllisistä huurre-kristalleista. Se ei itse asiassa ollutkaan lunta vaan huurretta.
Sää oli suoja, vain kaksikymmentä astetta jäätymispisteen alapuolella ja molemmat miehet, jotka olivat nostaneet ylös korvalappunsa ja riisuneet kintaansa, hikoilivat eteenpäin ponnistellessaan. He eivät ennättäneet sinä yönä Forty Mileen, ja kun he seuraavana päivänä sivuuttivat tämän leirin, pysähtyi Daylight vain jättääkseen postin ja ottaakseen lisää koiranruokaa. Seuraavan päivän illalla leiriytyivät he Klondike-joen suulle. He eivät olleet tavanneet ristinsieluakaan Forty Milesta lähdettyään ja he olivat tallanneet tien itselleen. Nyt talvella ei kukaan ollut kulkenut joenjäätä pitkin Forty Milesta etelään ja koko talven aikana tulisivat he olemaan ainoat, jotka siitä olivat kulkeneet. Siihen aikaan oli Yukon autio maa. Klondike-joen ja valtameren välillä oli kuusi sataa peninkulmaa lumenpeittämiä erämaita ja koko tällä alalla oli vain kaksi paikkaa, joissa Daylight saattoi odottaa näkevänsä ihmisiä. Molemmat olivat eristettyjä postiasemia, Sixty Mile ja Fort Selkirk. Kesällä saattoi kohdata intiaaneja Stewart- ja White-joen suulla, Big ja Little Salmonin varrella ja Lake Le Bargessa, mutta talvella olivat nämätkin, sen hän hyvin tiesi, seuranneet hirvilaumojen jälkiä vuoristoon.
Tänä yönä, heidän leiriytyessään Klondike-joen suulla, ei Daylight pannut levolle kun illan tehtävät oli suoritettu. Jos joku valkoinen mies olisi ollut saapuvilla, olisi Daylight huomauttanut, että kultakuume häntä poltti. Näin ollen sitoi hän lumikengät jalkaansa, jätti lumeen kyyristyneet koirat ja raskaasti hengittävän Kaman jäniksennahkojensa alle ja kiipesi lakealle paikalle korkean rantaäyrään yläpuolella. Mutta tuuheat kuuset peittivät häneltä näköalan ja hän raivasi itselleen tien lakean paikan poikki ylös ensimäiselle jyrkästi viettävälle vuorelle. Täältä saattoi hän nähdä idästä suorassa kulmassa virtaavan Klondiken ja etelästä laajasti kaartuvan Yukonin.
Vasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkeessa Moosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen, mutta hän, Daylight, oli ensimäisenä nähnyt sen kauvan ennemmin kuin tuo peloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja lautalla Yukonia alas.
Mutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa. Daylightin mielenkiinto kohdistui suureen lakeuteen, jonka rannoilla oli runsaasti syviä paikkoja laivojen laskea maihin.
"Varmasti sopiva kaupunginpaikka", mutisi hän. "Tilaa neljänkymmenentuhannen miehen leirille. Tarvitaan vain kultasuoni ennenkuin siitä mitään syntyy". Hän mietti hetkisen. "Kymmenen dollaria saa kerralla huuhtelukattilasta ja siitä tulee suurin kansanvaellus, mitä Alaskassa on milloinkaan nähty. Ja jollei se ole täällä, niin on se jossakin täällä lähellä. On varmaan hyvä ajatus matkan varrella pitää silmällä kaupunginpaikkoja."
Hän seisoi vielä hetkisen katsellen autiota tasankoa ja kuvitellen mielessään, miltä seutu näyttäisi kansanvaelluksen päivinä. Mielikuvituksessaan hän sijoitti sahat, suuret varastohuoneet, ravintolat ja tanssisalit, ja pitkät kadut, joiden varsilla olivat kullankaivajien hökkelit. Ja näitä katuja näki hän tuhansien miehien kulkevan edestakaisin ja varastohuoneitten edustalla oli raskaita kuormarekiä, joiden eteen oli valjastettu pitkät rivit koiria. Niinikään hän näki toimeliaitten tavaranvälittäjien kulkevan alas pääkatua Klondiken jäälle lähelle sitä kuviteltua paikkaa, missä huuhdontalaitosten piti olla.