Hän nauroi ja karkoitti näyn silmistään, laskeutui alas ja kulki tasaisen paikan yli leiriin. Viisi minuuttia sen jälkeen kun hän oli kääriytynyt vaippaansa, avasi hän silmänsä ja nousi istumaan ihmetellen sitä, ettei ollut vielä vaipunut uneen. Hän vilkaisi vieressään nukkuvaan intiaaniin, hiipuvaan nuotioon, noihin viiteen koiraan, jotka makasivat sudenhäntä kuonon ympärille kiedottuna ja noita neljää lumessa törröttävää lumikenkää.

"Kylläpä tämä tuottaa minulle päänvaivaa", mutisi hän. Hänen mieleensä johtui poker-peli. "Neljä kuningasta!" Hän irvisteli tätä ajatellessaan. "Se oli peliä, se!"

Hän laskeusi jälleen levolle, veti vaippansa liepeen niskaansa ja korvalappujensa päälle, sulki silmänsä ja vaipui tällä kertaa uneen.

V LUKU.

Sixty Milessa he hankkivat lisää ruokavaroja, lisäsivät kuormaansa muutaman naulan kirjekääröllä ja jatkoivat keskeytymättä matkaa. Forty Milesta lähtien oli tie ollut umpea ja niin tuli tästälähin olemaan aina Dyea'an saakka. Daylight kesti matkan vaivaloisuudet erinomaisesti, mutta Kaman voimat alkoivat uupua. Hänen ylpeytensä esti häntä mitään puhumasta, mutta keuhkojensa kylmettymistä ensimäisessä tuimassa pakkasessa ei hän voinut salata. Paljain silmin näkymätön oli se keuhkokudoksen reuna, jota pakkanen oli vioittanut, mutta se alkoi nyt vihoitella ja synnytti kuivaa yskää. Jokainen erikoisen ankara ponnistus kiihdytti yskäkohtauksia. Veri kokoontui hänen silmiinsä, kunnes ne pullistuivat kuopistaan, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Silavasta paistaessa lähtevä käry olisi tuottanut hänelle puolen tunnin yskänpuuskan, ja hän pysytteli huolellisesti tuulen puolella Daylightin valmistaessa ruokaa.

He ponnistelivat päivät päästään loppumattomasti pehmeässä, tallaamattomassa lumessa. Se oli kovaa, yksitoikkoista työtä, siinä ei ollut sitä iloa ja veren liikkeelle panevaa vauhtia, jota kokee kun kiitää eteenpäin pitkin kovaa pintaa. Milloin oli toinen etumaisena lumikengissä, milloin oli toinen, aina oli se kovaa, itsepintaista ponnistelua. Oli tallattava kyynärän korkuinen kerros tomun-hienoa lunta ja leveä, kankaalla päällystetty lumikenkä vajosi miehen painosta kaksitoista tuumaa pehmeään lumeen. Lumikengillä ponnisteleminen sellaisella kelillä vaatii paljon enemmän lihasvoimia kuin tavallinen käveleminen. Askel askeleelta ei jalkaa noustessa voinut nostaa ja laskea vinosti. Sen täytyi nousta luotisuoraan. Kun lumikenkä oli painunut lumeen, oli sen kärjen edessä pystysuora kahdentoista tuuman korkuinen lumiseinä. Jos jalka kohotessaan meni hiukkasenkaan viistoon, tunkeutui lumikengän kärki lumiseinään ja painui alaspäin kunnes lumikengän pää sattui miehen sääreen. Jalan täytyi siis joka kerta ja koko ajan nousta suorasti kaksitoista tuumaa ennenkuin saattoi astua askeleen eteenpäin.

Tätä osittain poljettua tietä pitkin tulivat sitten koirat, ohjaustankoa pitelevä mies ja reki. Parhaimmassakin tapauksessa, kun he ponnistelivat niinkuin ainoastaan valiomiehet saattavat tehdä, he ennättivät vain kolme peninkulmaa tunnissa. Tämä vaati pitempää päivätyötä ja Daylight kohottikin työajan kahdeksitoista tunniksi vuorokaudessa hankkiakseen ylijäämän tapaturmien varalle. Kun kolme tuntia kului leirin kuntoonpanemiseen yöksi ja papujen keittämiseen, aamiainen aamulla ja leirin purkamiseen ja papujen lämmittämiseen päivälliseksi, jäi yhdeksän tuntia nukkumiseen ja voimienkokoomiseen, eivätkä miehet yhtä vähän kuin koiratkaan hukanneet montakaan minuuttia näistä yhdeksästä tunnista.

Selkirkissa, mikä on Pelly-jokea lähellä oleva postiasema, ehdotti Daylight, että Kama jäisi sinne ja yhtyisi häneen hänen palatessaan Dyeasta. Muuan intiaani Lake Le Bargesta oli halukas rupeamaan hänen sijaisekseen, mutta Kama oli itsepäinen. Hän murahteli jotakin kiitollisuudesta ja siinä kaikki. Koiria Daylight kuitenkin vaihtoi ja jätti oman uupuneen valjakkonsa lepäämään siksi kunnes palaisi takaisin ja lähti matkaan kuudella uudella koiralla.

He olivat olleet taipaleella kello kymmeneen sinä yönä kun saapuivat Selkirkiin ja kello kuusi aamulla he jo lähtivät liikkeelle tuolle lähes viiden sadan peninkulman pituiselle erämaantaipaleelle, joka oli Selkirkin ja Dyean välillä. Sää muuttui taas kylmäksi, mutta olipa pakkanen tai suoja, oli tie yhtä kaikki ummessa. Kun lämpömittari oli laskeutunut viiteenkymmeneen asteeseen saakka, oli kulku vielä vaivaloisempaa, sillä ankaralla pakkasella olivat lumikristallit hiekkajyvästen kaltaisia, eivätkä reenjalakset niillä luistaneet. Koirien täytyi vetää lujemmin kuin olisi tarvinnut samalla lumella lämpömittarin osoittaessa kahtakymmentä tai kolmeakymmentä astetta kylmää. Daylight kohotti päivän työajan kolmeksitoista tunniksi. Hän säilytti huolellisesti saavuttamansa ylijäämän, sillä hän tiesi, että vaikeakulkuisia taipaleita oli edessä.

Ei ollut vielä keskitalvi käsissä, ja myrskyinen Fifty Mile-joki osoitti hänen arvelunsa oikeaksi. Se oli useissa kohdin sulana ja rantajäät molemmin puolin olivat hauraita. Monin paikoin, missä vesi loiski jyrkkiä syvävesisiä kalliorantoja vasten, oli rantajää mahdotonta kulkea. He kääntyivät ja kiertelivät milloin kulkien virran poikki, milloin palaten takaisin ja joskus täytyi heidän tehdä toistakymmentä yritystä ennenkuin löysivät tien erikoisen pahojen paikkojen poikki. Se oli hidasta kulkua. Jäälauttoja oli ensin koeteltava ja joko Daylight tai Kama kulki edellä lumikengät jalassa ja pitkä tanko poikittain kädessä. Jos maa petti, saattoivat he pitää kiinni tangosta, joka muodosti sillan heidän ruumiinsa tekemän aukon yli. Monta sellaista tapaturmaa sattui kumpaisellekin heistä. Viidenkymmenen asteen pakkasessa ei vyötäisiin saakka kastunut mies voi kulkea paleltumatta; siispä jokainen kylmä kylpy tiesi viivykettä. Niin pian kuin märkä mies oli päässyt varmalle jäälle, alkoi hän juosta edestakaisin, jottei olisi kohmettunut, sillä aikaa kuin kuiva toveri sytytti tulen. Tämän ääressä voitiin muuttaa vaatteet ja kuivata kastuneet vaatteet vastaisen tapaturman varalle.