Asioita pahensi vielä se seikka, ettei tällä vaarallisella joen jäällä voinut kulkea pimeässä ja heidän työpäivänsä supistui kuudeksi tunniksi, minkä puolihämärää kesti. Joka hetki oli kallis ja he koettivat toimia niin, ettei ainoaakaan hetkeä kulunut hukkaan. Ennenkuin harmaa päivä vielä kajastikaan, oli leiri purettu, reki laitettu matkakuntoon, koirat valjaissa ja molemmat miehet kyyröttivät nuotion ääressä. Eivätkä he pysähtyneet päivällistäkään syömään. Näin ollen oli heidän ennätyksensä paljon pienempi kuin Daylightin määräksi panema, sillä joka päivä he kuluttivat ylijäämää, jonka olivat aikaisemmin saavuttaneet. Oli päiviä, jolloin he ennättivät vain viisitoista peninkulmaa ja päiviä, jolloin he ennättivät kaksitoista. Ja muuatta pahaa, yhdeksän peninkulman taivalta kulkeakseen he tarvitsivat kaksi päivää, kun heidän oli pakko jättää joen jää ja kantaa rekensä ja tavaransa vuorien yli.
Viimein he pääsivät Fifty Mile-joelta ja tulivat Lake Le Bargen jäälle. Täällä ei ollut avantoja eikä jääröykkiöitä. Enemmän kuin kolmenkymmenen peninkulman laajuudelta oli jää tasaista kuin pöytä, lunta oli kolmen jalan paksuinen kerros ja se oli pehmoista kuin jauho. Kolme peninkulmaa tunnissa oli heidän paras ennätyksensä, mutta Daylight juhli Fifty Milelta lähtöä tekemällä työtä myöhään. Kello yhdeltätoista aamupäivällä he ennättivät järven rannalle. Kello kolme iltapäivällä, kun napaseudun yö on pimein, alkoivat he merkeistä päättäen lähetä toista rantaa, ja ensimäisten tähtien syttyessä olivat he selvillä asemasta. Kello kahdeksan illalla he jättivät järven taakseen ja ennättivät Lewes-joen suulle. Täällä pysähtyivät he puoleksi tunniksi lämmittääkseen papukeittoa ja antaakseen koirille ylimääräisen kala-annoksen. Sitten jatkoivat he kulkuaan virtaa pitkin kello yhteen yöllä, jolloin he rakensivat tavanmukaisen leirin.
He olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia, koirat olivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai muristakseen edes, ja Kama oli viimeiset peninkulmat kulkenut miltei nilkuttaen; mutta Daylight oli seuraavana aamuna jo kello kuudelta liikkeellä. Kello yhdeltätoista oli hän White Horsen rannalla ja tänä yönä leiriytyi hän Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen joenjäätaival takanaan ja edessään jono järviä. Ei ollut helppoa seurata häntä. He olivat taipaleella kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia puolihämärässä ja kuusi pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen, valjaiden korjaamiseen, leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän tuntia nukkuivat koirat ja miehet kuin tukit. Kaman rautainen voima murtui. Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimaansa. Päivä päivältä hän kulutti varavoimaansa. Hänen liikkeensä tulivat hitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, ja hän ei enää kävellyt muuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei milloinkaan laiminlyönyt tehtäviään, eikä milloinkaan pienimmälläkään tavalla valittanut. Daylight oli laiha ja uupunut. Hän näyttikin väsyneeltä, mutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen ruumiinrakennuksensa avulla yhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman silmissä ei hän milloinkaan ollut suuremmoisempi kuin noina viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan etelärajan yli. Intiaani, jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki hänen ponnistelevan eteenpäin innolla ja kestävyydellä sellaisella, ettei Kama ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä moista inhimillisessä olennossa.
Tuli aika, jolloin Kama ei voinut kulkea etunenässä tallaamassa tietä, ja kun hän antoi Daylightin koko päivän raataa lumikengissä, oli se todistus siitä, että hänen voimansa olivat vallan lopussa. Marshista Lindermaniin ulottuvan järvi jonon he kulkivat järvi järveltä ja alkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan piti Daylightin leiriytyä solan viimeiselle kukkulalle pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa alas Sheep Campiin, sillä hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi viivyttänyt häntä kaksikymmentäneljä tuntia.
Tämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla ei hän voinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa pääsi istumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Daylight suoritti molempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja kun kaikki oli kunnossa, kääri hän kaikki makuuvaipat avuttoman intiaanin ympärille ja laski hänet kuorman päälle. Kulku luisti hyvin, viimeinen taival oli menossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin halki ja pitkin kovaksi tallattua tietä, joka vei Dyea Postiin. Ja Kaman ähkyessä kuormalla ja Daylightin juostessa ohjaustangosta pidellen välttäen joutumasta kiitävän reen jalasten alle, saapuivat he Dyeaan meren rannalle.
Uskollisena lupaukselleen ei Daylight pysähtynyt tänne. Tunnin kuluessa oli hän kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan, valjastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman sijaan. Kama ei ollut hiiskunut sanaakaan tulohetkestä siihen hetkeen, kun Daylight lähtövalmiina seisoi hänen vieressään jättääkseen hyvästit. He puristivat toistensa kättä.
"Te näännytätte tuon intiaanin", sanoi Kama. "Eikö totta, Daylight? Te näännytätte hänet."
"Vieläpä mitä", sanoi Daylight irvistellen.
Kama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Daylight lähti.
Daylight ennätti Chilcootin yli samana päivänä ja pimeässä ja lumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin leiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri "kylmä", sillä hänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen jalan paksuinen lumikerros ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat esille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeensa taivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta Daylight pakoitti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan ja he kulkivat poikki Deep Laken ja Long Laken, ja poikki Lake Lindermanin tasaisen jään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin menomatkakin, eikä tämä intiaani kestänyt sitä yhtä hyvin kuin Kama. Ei hänkään valittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi ja teki parhaansa samalla kun hän uudisti päästöksensä välttää vastaisuudessa Daylightia. Päivät kuluivat yön ja hämärän vaihdellessa, milloin satoi lunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja koko ajan, tuntien verkkaan kuluessa, jättivät he taakseen peninkulmittain taivalta.