Mutta Fifty Milessa sattui heille onnettomuus. Heidän kulkiessaan jäälautan yli, murtui jää koirien alta ja virta vei ne jään alle. Hihnat, jotka yhdistivät valjakon rekeä lähinnä olevaan koiraan, katkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva koira jäi, ja Daylight pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin rekeä vetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä koiraa ja nyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ. Ensimäisen tunnin kuluttua Daylight jo vähensi kuormaa reestä. Koiran ruoka, tarpeettomat kapineet ja varakirves heitettiin nyt tien oheen. Seuraavana päivänä koiralta tässä ankarassa ponnistuksessa katkesi jalkasuoni. Koiraa ei voinut auttaa, Daylight ampui sen ja hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä 160 naulaa postia ja ruokavaroja, ja sälytti intiaanin selkään 125 naulaa. Tarvekalujen kulettaminen olisi ollut itsekidutusta. Indiaani kauhistui nähdessään, että jokainen naula arvotonta postia säilytettiin, kun taas pavut, juoma-astiat, sangot ruoka-astiat ja varavaatteet heitettiin kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen, yksi kirves, tina-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi syödä raakana ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä, jolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin niinikään.

Ja tällä tavoin kulkivat he nuo kaksisataa peninkulmaa Selkirkiin. Daylight oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka ennen olivat kuluneet leiri-valmistuksiin ja koirien valjastukseen, nyt käytettiin kulkuun. Yöllä kyyröttivät he pienen nuotion ääressä vaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa tikun käressä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihettamatta, sälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät taipaleelle. Viimeiset peninkulmat Selkirkiin ajoi Daylight eteenpäin kuin juhtaa intiaania, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka muutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa maahan.

Selkirkissa valjastettiin vanha koiravaljakko, joka oli levännyt ja nyt oli hyvissä voimissa. Ja samana päivänä ponnisteli Daylight eteenpäin hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa, joka oli vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Daylight oli kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkuaan oli laskenut ja lumisade ja umpitie pitivät hänet kaksi päivää jälessä koko matkan Forty Mileen. Ja täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara pakkanen ja luottaen siihen vähensi Daylight koirain ja miesten ruokavaroja. Forty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään ja tahtoivat tietää, mitä hän tekisi, jos lumisadetta yhä jatkuisi.

"Pakkanen tulee varmasti", nauroi Daylight ja läksi taipaleelle.

Monta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn väliä ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi ja Circle City oli vain kahdensadan peninkulman päässä. Le Bargen intiaani oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja joka oli hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Daylightin kera ja kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimäisiä sataa peninkulmaa kuljettaessa hän etsi Daylightista heikontumisen oireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toisia sataa peninkulmaa taivallettaessa huomasi hän heikkouden oireita itsessään ja puri hammasta ja kesti. Ja Daylight oli väsymätön, hän milloin juoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä reessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin milloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä peninkulmaa. Kello oli kymmenen illalla kun he nousivat ylös rantaäyrästä ja huimaa vauhtia kiitivät piikin Circle Cityn pääkatua; ja nuori intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen vuoronsa olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä, sillä hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin pysynyt mukana. Nyt hän korskasti juoksi leiriin.

VI LUKU.

Miesjoukko täytti Tivolin — sama seurue, joka oli nähnyt Daylightin lähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli kuudennenkymmenennen ensimäisen päivän yö ja mielipiteet olivat eriäviä siitä, voisiko hän suorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen lyötiin vielä vetoja, vaikka joka vedon jälkeen uskalsivat ne, jotka luottivat hänen epäonnistumiseensa, yhä suurempia summia vetoon. Sydämensä syvyydessä oli Neito varma siitä, että Daylight oli menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley Batesin kera vetoa kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan, että Daylight tulisi perille ennen puoltayötä.

Hän ensimäisenä kuuli koirien haukunnan.

"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Daylight!"

Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet saatiin auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan, koiranruoskan läimäykset ja Daylightin äänen hänen huudellessaan rohkaisusanoja väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä vetämällä rekeä pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä huoneeseen, ja niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi ne häämöittivät valjaitaan kiristellessä, kunnes näytti siltä kuin olisivat ne uineet virrassa. Niiden jälestä tuli ohjaustankoa pitelevä Daylight, joka näytti kahlaavan polviin saakka ulottuvassa pakkasusvassa.