Hän oli entinen Daylight, vaikka olikin laiha ja silmät olivat kuopalla ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli kuin munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin saakka. Leirisavun ja tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen pukunsa hänen matkansa tarinan. Kahden kuukauden vanha parta peitti hänen kasvonsa; ja parrassa taas oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä oli synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen peninkulman taipaleella.

Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista. Toveriensa keskuudessa oli hän suuri mies, napaseudun sankari. Hän oli ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan kahdentuhannen peninkulman taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat, reki, posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut vielä yhden mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia — hän, Burning Daylight, erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.

Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun ja nähdessään Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan — pitkän tarjoilupöydän ja pullorivit, pelipöydät, suuren uunin, punnitsijan vaakakuppeineen, soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian ja Nellien, Dan MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf Hendersonin, Doc Watsonin — kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin kuin se oli ollut hänen lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä vallan hyvin saattanut olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo kuusikymmentä päivää yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa olivat nyt äkkiä etäällä, näkymättömissä — niitä ei enää ollutkaan! Ne olivat olleet vain hetken häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömyyden avaruuteen, oli sukeltanut seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja oli nyt taas Tivolin remussa ja hälinässä.

Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli tarpeen ennenkuin hän tuli vakuutetuksi noiden kuudenkymmenen päivän ja kahdentuhannen peninkulman taivalluksen todellisuudesta. Kuin unessa puristi hän tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä oli ihanaa. Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne tempasi hänet mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen kaltaisiaan. Se oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä sulavan ja hän olisi tahtonut puristaa heidät kaikki yhtaikaa rintaansa vasten hellään syleilyyn.

Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen voittaja, eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit ja sanokaa mitä haluatte! Tässä on Dyean posti, suoraan meren rannalta tuotuna. Heittäkää purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"

Kaksitoista paria kättä oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja vaivaloisesti suoristihe. Hänen silmistään kuvastui suuri hämmästys. Hän katseli silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki, mitä hän näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä ja taas hän huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti poikittain reen yli ja pyörtyi.

"Väsymystä", sanoi Daylight. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa hänet vuoteeseen, joku teistä kaikista. Hän on kelpo intiaani."

"Daylight on oikeassa", oli Doc Watsonin tuomio hetkistä myöhemmin.
"Mies on vallan kuitti."

Posti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles viritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään tarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.

Muutamia minuuttia myöhemmin pyöri Daylight tanssilattialla tanssien valssia Neidon kera. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja villahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi nyt sukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin saakka, jatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät saksalaiset sukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä alkoi jää sulaa ja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin. Nämät lohkareet kalisivat hänen tanssiessaan ja niitä putosi vähä väliä kolahtaen lattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat niihin. Mutta kaikki antoivat Daylightille anteeksi. Hän, joka oli yksi niitä harvoja, jotka loivat lakia tässä kaukaisessa maassa, ja käytöksellään antoivat oikean ja väärän mittapuun, ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut lain yläpuolella. Hän oli noita harvinaisia ja onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät voi tehdä mitään väärää. Mitä hän teki oli oikein, olipa muille sitten sallittua tai ei tehdä samoin. Luonnollisesti ovat sellaiset kuolevaiset poikkeusasemassa sen tosiasian perusteella, että melkein aina johdonmukaisesti tekevät oikein ja tekevät sen hienommin ja ylevämmin kuin muut ihmiset. Niinpä Daylightkin, joka oli vanhempi sankari tässä nuoressa maassa ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä, liikkui kuin erikoisolento, kuin mies, joka oli päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, oikea miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito tanssi tanssin toisensa jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain mielin tiesi, ettei hän Daylightin silmissä ollut mitään muuta kuin hyvä ystävä ja mainio tanssimaan. Oli pieni lohdutus tietää, ettei hän rakastanut ketään muutakaan naista. Hän oli sairas rakkaudesta Daylightiin ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti kuin olisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi tanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri oli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.