Sellaisen miehen kera Daylight tanssikin tänä yönä. Vanhojen erämiesten keskuudessa oli aina ollut kestäväisyyden todistuksena tanssia toinen mies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä, kirjava side käsivarressaan pyysi Daylightia skotlantilaiseen tanssiin, alkoi leikki. Tanssi alkoi ja kaikki perääntyivät katselemaan. Nuo kaksi miestä pyörivät ja pyörivät ja aina samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki suureen tarjoiluhuoneeseen ja tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi. Soittoniekat soittivat soittamistaan ja nuo kaksi miestä pyörivät pyörimistään. Davis oli harjaantunut tähän työhön ja Yukonissa hän oli voittanut painissa monen vahvankin miehen. Mutta muutaman minuutin kuluttua oltiin selvillä siitä, että hän, eikä Daylight, joutuisi tappiolle.
Vielä kotvan he pyörivät ympäri ja sitten Daylight äkkiä pysähtyi, päästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen ja huitoen käsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava hämmästyksen hymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi koettaessaan saavuttaa tasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle. Daylight hoiperteli ja huitoi ilmaa käsillään ja tarttui lähinnä seisovaan tyttöön alottaakseen hänen kanssaan valssin. Taas oli hän suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahden tuhannen peninkulman matkasta jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä seitsemänkymmentä peninkulmaa, oli hän tanssinut täysissä voimissa olevan miehen uuvuksiin ja tämä mies oli Ben Davis.
Daylight rakasti kunniapaikkoja ja vaikka hänen maailmassaan oli sellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä tiesi. Suuri maailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään, mutta aavassa, hiljaisessa Pohjolassa tunsivat sen joka paikassa valkoihoiset ja intiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin saakka, eteläisten jokien päähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla oleville tuntureille saakka. Vallanhimo oli hänessä voimakas ja se ilmeni kaikessa, joko hän sitten kamppaili luonnonvoimien, toisten miesten tai pelionnen kera. Kaikki oli peliä, elämä ja kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan. Tappionuhka ja voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei elämä ollut täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja voimia; mutta sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi lupauksensa ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit — onni, jota kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin hänkin. Kaikissa vaiheissaan syvä elämä lauloi itse seireenilaulua omasta mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen hänelle, että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet, voittamaan, missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään siinä, missä he olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja voimakkaan elämän vaatimus, elämän, joka ei tuntenut heikkoutta eikä rappeutumista, ja joka juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu omaan toivehikkaisuuteensa. Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa ja äänekkäimmässäkin torventoitotuksessa kuului sanoma, että joskus hän jossakin saavuttaisi kohtalon, valtaisi sen ja merkitsisi sen omakseen. Kun hän pelasi pokeria kuiskasi se neljästä ässästä ja loistavista sarjoista. Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta löydettävästä kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka paikassa. Taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja -virtoja ja nähdessään nälkää, kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän pääsee voittajana perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka saa ihmisen muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja katoamaton, ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan kaikki sydämensä toivomukset.
Ja niin Daylight valssin pyörteissä karkoitti pyörtymyksensä ja vei seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause. Ei enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se oli hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davis'en asia tarjota ja hänen täytyi tarjota. Sitä paitsi oltiin sitä mieltä, että Daylightin piti saada ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vaan halusi. Bettles puhui muiden puolesta ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä maassa tehoavat, ja ne hyväksyttiin epäilyittä.
Daylight irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo ja sai kahden tuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onni hänellä oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi. Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia arvostelijoitaan.
"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.
Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Daylightia, kun hän herkesi hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.
Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davis'in, Henry Finnin ja Joe
Hines'in yhdessä ryhelmässä seisovan ovella. Daylight ehätti väliin.
"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Daylight koettaen vetää heitä takaisin tarjoilupöydän luo.
"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.