Seuraavana aamuna, päivän koittaessa, sanoi Dawson jäähyväiset. Tuhatlukuisella joukolla, joka seisoi rannalla, oli käsineet käsissä ja korvalaput oli vedetty tiukasti korville. Oli kolmekymmentä astetta nollapisteen alapuolella ja Yukonissa ajelehti jäälohkareita, "Seattlen" kannelta huusi Daylight jäähyväisensä. Kun köydet oli irroitettu ja höyrylaiva eteni rannasta, näkivät lähinnäseisovat Daylightin silmien kostuvan. Olihan tämä tavallaan hänelle lähtö synnyinmaasta, ankaralta napaseudulta, ainoasta maasta, minkä hän todella oli tuntenut. Hän kiskaisi lakin päästään ja heilutti sitä.
"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!"
II OSA.
I LUKU.
Daylightin tulo San Fransiskoon ei herättänyt lainkaan huomiota. Ei oltu unohdettu vain häntä, vaan vieläpä hänen kerallaan koko Klondikekin. Muut asiat kiinnittivät ihmisten mieliä ja Alaskan tapahtumat samoinkuin sota Espanjaa vastaan kuuluivat jo menneisyyteen. Paljon oli tapahtunut senjälkeen. Huomiotaherättäviä tapahtumia sattui joka päivä eikä sanomalehtien tarvinnut tekemällä tehdä uutisia. Oli kuitenkin tavallaan virkistävää liikkua näin tuntemattomana. Hän oli ollut suurmies pohjan perillä. Nämä uudet olot olivat sikäläisiä paljon suuremmoisemmat. Se näkyi siitäkin, ettei välitetty yhdentoista miljoonan miehestä, vaikkapa hänellä oli sellainen elämäntyö takanaan kuin Daylightilla oli.
Hän asettui asumaan St. Francis-hotelliin. Alotteleva reportteri haastatteli häntä sivumennen ja antoi hänelle hyviä neuvoja. Daylight naurahti itsekseen, alkoi tarkata ympäristöään ja alkoi opetella hänelle uutta elämää ja asiain järjestystä. Hän oli hyvin kömpelö ja hyvin itsetietoinen. Omistamansa yksitoista miljoonaa jäykistivät hänen niskaansa luontaisen itseluottamuksen lisäksi. Mikään ei hämmästyttänyt häntä, hän ei ihmetellyt uuden ympäristönsä loistoa, sivistystä eikä suurpiirteisyyttä. Tämä oli vain toisellaista erämaata, siinä kaikki. Hänen oli opittava tuntemaan sen tiet, tienmerkit, polut ja hyvät lähdepaikat sekä pahat taipaleet ja vaaralliset virrankurimot. Tavalliseen tapaansa hän pelkäsi naisia. Viime kokemustensa johdosta hän oli vielä niin peloissaan, ettei hän päästänyt lähelleen noita häikäisevän komeita olentoja, jotka hän miljooniensa vuoksi olisi voinut saada omikseen. He loivat häneen kaihoisia katseita, mutta hän salasi niin hyvin arkuutensa, että liikkui näennäisesti rohkeana heidän parissaan. Eikä vain hänen rikkautensa saattanut häntä heidän silmissään viehättäväksi. Hänessä oli niin paljon miestä ja hän oli niin epätavallinen mies. Vielä nuori, vain 36-vuotias, huomattavan kaunispiirteinen, erinomaisen voimakas, elinvoimaa uhkuva. Katukivitykseen tottumattoman erämiehen joustava käynti, tummat silmät, jotka olivat tottuneet erämaan laajoihin näköaloihin, eivätkä vielä olleet väsyneet kuin ahtaissa sokkeloissa liikkuneen kaupunkilaisen, saivat monen naisen uteliaasti ja veikeästi katsahtamain häneen. Hän näki sen, ymmärsi ja naurahti itsekseen, ja katsoi naisia kasvoihin samoinkuin oli säikkymättä katsellut niin monta muutakin vaaraa, kylmäverisesti, vaikkakin hänen täytyi terästää tahtoaan enemmän kuin nälän, pakkasen tai tulvan uhatessa.
Hän oli tullut Yhdysvaltoihin kamppaillakseen miehiä vastaan eikä naisten kanssa pelehtiäkseen. Miehiä hän ei vielä ollut oppinut tuntemaan. Miehet olivat hänestä velttoruumiisia; mutta hän aavisti heidän olevan liikeasioissa kovia, kovia pehmeästä pinnasta huolimatta. Hänen mielestään heissä oli jotakin kissamaista. Hän tapasi heitä klubeissa ja aprikoi, kuinka todellista oli heidän osoittamansa ystävyys ja kuinka pian he paljastaisivat kyntensä ja repisivät ja raapisivat. "Sepä juuri on pulma", tuumi hän, "mitä he tekevät kun leikki on lopussa". Hän tunsi syyttä suotta epäilevänsä heitä. "He ovat pohjamutaa", oli hänen salainen arvostelunsa; ja muutamat sanat, jotka hänen toverinsa silloin tällöin tulivat lausuneiksi, tukivat hänen ajatustaan. Muuten heistä säteili miehekkäisyyttä ja rehtiyttä. He saattoivat repiä ja raapia taistelussa — mikä olikaan sen luonnollisempaa; mutta hän tunsi kuitenkin, että he repisivät ja raapisivat sääntöjä noudattaen. Tällainen oli hänen heistä saamansa käsitys. Ikävä vain, että heidän joukossaan oli joku määrä roistojakin.
Hän vietti San Fransiskossa muutamia kuukausia, joiden kuluessa hän tutki peliä ja sen sääntöjä ja valmistautui ottamaan siihen osaa. Hän otti yksityisopetusta englannin kielessä ja hänen onnistui poistaa puheestaan pahimmat virheellisyydet, vaikka hän mielenkuohun hetkinä olikin taipuvainen käyttämään Klondiken seutujen voimasanoja. Hän oppi syömään ja pukeutumaan ja ylimalkaan käyttäytymään sivistyneiden ihmisten tapaan; mutta kaikesta huolimatta pysyi hän omana itsenään; hän ei ollut liian nöyrä eikä liian varovainen, eikä hän milloinkaan epäröinyt siekailematta rikkoa jotakin sovinnaisuussääntöä, joka oli hänen tiellään, ja kiusaus oli kyllä suuri. Hän ei, kuten useimmat syrjäseuduilta tulleet pohatat, tuntenut kunnioitusta kaikkia sivistyneisyyden epäjumalia kohtaan. Hän oli nähnyt ennenkin jumalankuvia ja tiesi niiden arvon.
Kyllästyneenä olemaan vain katselijana läksi hän Nevadaan, jossa oli löydetty lupaava kultakaivos "vain hieman jaloitellakseen" kuten hänen sanansa kuuluivat. Hän viipyi Tonopahin arvopaperipörssissä kymmenen päivää, pistäen lopulta taskuunsa sievosen, puolen miljoonan voiton. Sen jälkeen hän huuliaan maiskuttaen palasi San Fransiskoon ja St. Francis-hotelliin. Alku ennusti hyvää ja hänen pelihimonsa kiihtyi.
Ja vielä kerran kirjoittivat sanomalehdet hänestä huomiota herättäviä uutisia. Nimi Burning Daylight painettiin taas lihavilla kirjasimilla. Haastattelijat hyörivät hänen ympärillään. Aikakauslehtien ja sanomalehtien vanhat vuosikerrat tarkastettiin ja romantillinen ja historiallinen Elam Hamish, "Pohjanperän seikkailija", "Klondiken Kuningas" ja "Vanhojen erämiesten isä" pääsi paahdetun leivän ja aamiaisruuan kera miljoonien kotien aamiaispöydälle. Jo ennenkuin hänen omasta mielestään hänen aikansa oli tullutkaan täytyi hänen käydä leikkiin käsiksi. Rahamiehet ja keinottelijat ja kaikki liike-elämän meren hylyt työntyivät hänen yhdentoista miljoonansa kallioita vastaan. Itsepuolustukseksi oli hänen ollut pakko turvautua julkisiin virastoihin. Hän oli antanut heille tietoja itsestään ja nyt he jakoivat hänelle kortteja, tahtoipa hän tai ei, ja julistivat hänen olevan pelissä mukana. Hyvä, pelata hän tahtoikin; hän vielä näyttäisi heille; huolimatta ylpeistä ennustuksista siitä, miten pian hän muka törmäisi karille — ennustuksista ja kuvauksista siitä kömpelöstä ja moukkamaisesta tavasta, millä hän muka tulisi peliään hoitamaan ja hänen hurjasta ja nyreästä ulkonäöstään.