Hän ryhtyi ensin pikkuyrityksiin, "aikansa ratoksi", kuten hän selitti Holdsworthylle, ystävälleen Alta-Pacific-klubissa. Daylight oli klubin jäsen, Holdsworthy oli ehdottanut hänet jäseneksi. Ja hyvä olikin, että Daylight aluksi hoiti peliään varovaisesti, sillä hän huomasi pian hämmästyksekseen miten paljon huijareita — "ammattihuijareita", kuten hän heitä nimitti parveili hänen ympärillään. Hän näki helposti mitä he olivat miehiään, jopa häntä kummastutti, että niin suurelle joukolle riitti saalista, mistä elää. Heidän veijarimaisuutensa ja epäilyttäväisyytensä oli niin läpinäkyvää, ettei hän käsittänyt, kuinka kukaan antoi heidän puijata itseään.
Ja sitten hän huomasi, että oli eroa huijareilla ja huijareilla. Holdsworthy kohteli häntä enemmän veljenään kuin pelkkänä klubi-tuttavana. Holdsworthy piti hänestä huolta, neuvoi häntä ja esitti hänet sikäläisen liikemaailman mahtimiehille. Hänen perheensä asui viehättävässä kesäasunnossa lähellä Menlo-puistoa ja täällä Daylight vietti muutamia lauvantai- ja sunnuntaipäiviä ja näki hienoa ja herttaista kotielämää, jollaista hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan. Holdsworthy oli innokas kukkien viljelijä ja miltei hulluuteen saakka innostunut siipikarjan hoitoon; ja nämä intohimot olivat ainaisena ilon lähteenä Daylight'ille, joka laski niistä hyväntahtoista pilaa. Sellainen rakastettava tahdonheikkous todisti miehen terveyttä ja teki hänet Daylightille rakkaammaksi. Hän oli Daylightin mielestä hyväonninen, kyvykäs liikemies vailla suurta kunnianhimoa — mies, joka niin helposti tyytyi pieniin pelipanoksiin, ettei milloinkaan yrittänytkään koettaa onneaan suuressa pelissä.
Kerran hänen käydessään sai Holdsworthy hänen tekemään hyvän kaupan, hyvän pikkukaupan, ostamaan Glen Ellenin tiilitehtaan. Daylight kuunteli tarkasti toisen selityksiä asemasta. Se oli varsin edullinen kauppa ja Daylightin ainoa vastaväite oli se, että se oli liian pieni yritys eikä kuulunut hänen alaansa; ja hän ryhtyi siihen vain ystävyydestä, kun Holdsworthy oli selittänyt sijoittaneensa siihen hiukan rahoja ja olevansa pakoitettu tekemään uhrauksia toisaalla voidakseen kehittää sitä. Daylight suoritti kauppasumman, viisikymmentätuhatta dollaria ja selitti nauraen jälkeenpäin: "Tein kyllä tyhmyyden, mutta ei Holdsworthy minua siihen veijannut. Tein sen hänen kyyhkystensä ja marjapensaittensa vuoksi."
Se oli kuitenkin hyvä opetus, sillä hän oppi, että liikemaailmassa oli vähän rehellisyyttä ja ettei tavallinen kestiystävyyskään merkinnyt mitään arvottoman tiilitehtaan ja viidenkymmenen tuhannen dollarin käteisen rinnalla. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, että kaikenkarvaiset huijarit olivat pinnalla. Syvällä, arveli hän, oli rehellinen ja vakava liikemaailma. Noiden suurten teollisuusjohtajain ja pohattain kera saattoi olla liikeasioissa, päätteli hän. Heidän suurten kauppojensa ja yritystensä luonteesta johtui, että heidän täytyi pelata rehellisesti. Siinä eivät soveltuneet pikkuhuijarien juonet ja vehkeet. Ei ollut kummeksittavaa, että vähäpätöiset miehet paransivat kultakaivoksia haulipyssyllä tai möivät arvottomia tiilitehtaita ystävilleen, mutta suuressa liikemaailmassa eivät sellaiset menettelyt pitkälle auttaneet. Siellä miehet vaikuttivat maan kehitykseen, perustivat rautateitä, avasivat kaivoksia, tekivät sen suuret luonnolliset tulolähteet hyötyätuottaviksi. Heidän pelinsä täytyi pakostakin olla rehellistä ja vakaata. "He eivät voi käyttää väärinpelaajien menettelytapoja", kuului hänen loppupäätelmänsä.
Tästä johtui, että hän päätti jättää Holdsworthyn kaltaiset vähäpätöiset miehet omaan oloonsa; ja vaikka hän seurusteli tuttavallisesti heidän kanssaan, ei hän huolinut ketään läheiseksi ystäväkseen. Hän piti siitä huolimatta vähäpätöisistä miehistä, Alta-Pacificin miehistä. Hän ei vaan yksinkertaisesti huolinut heistä tovereikseen siinä suuressa pelissä, jota aikoi pelata. Hän ei vielä tiennyt minkälaista tämä suuri peli tuli olemaan. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Ja odottaessaan yritteli hän yhtä ja toista pientä ja piti silmänsä auki suurelle mahdollisuudelle kun se kerran ilmestyisi.
Ja sitten hän kohtasi John Dowsettin, suuren John Dowsettin. Se tapahtui sattumalta. Sitä ei voitu epäillä. Kuten Daylight itse tiesi, oli pelkkä sattuma, että hän Los Angelesista lähtiessään poikkesi Santa Catalinan saarelle sensijaan, että olisi palannut suoraan San Fransiskoon niinkuin oli suunnitellut. Täällä hän tapasi John Dowsettin, joka oli jäänyt muutamaksi päiväksi lepäämään kesken kiireellistä matkaansa lännessä. Dowsett oli luonnollisesti kuullut puhuttavan kuuluisasta Klondiken kuninkaasta ja hänen huhutuista kolmestakymmenestä miljoonastaan ja kun he tutustuivat toisiinsa, herätti Daylight varmaankin hänessä mielenkiintoa. Jo tällöin lienee hänen aivoissaan herännyt muuan ajatus. Mutta hän ei lausunut sitä julki, vaan kypsytti sitä huolellisesti. Hän siis puhui yleisistä asioista ja koetti parhaansa mukaan miellyttää Daylightia ja voittaa hänen ystävyytensä.
Hän oli ensimäinen mahtimies, jonka kanssa Daylight oli seurustellut, ja viimemainittu oli hurmaantunut ja ihastunut. Hän oli niin ystävällinen ja miellyttävä, niin nerokkaan kansanvaltainen, että Daylightista oli raskasta todeta, että hänellä oli edessään itse John Dowsett, useiden pankkiyhtymien esimies, vakuutuskeinottelija, Standard Oilin johtomiesten liittolainen ja Guggenhammerin liittolainen. Eikä hän tuntunut olevan halukas väittämään perättömäksi mainettaan eikä toimintatapaansa.
Ulkonäöltään hän vastasi sitä kuvaa, minkä Daylight kuulemansa perustuksella oli hänestä saanut. Huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan ja lumivalkeasta tukastaan oli hänen kädenpuristuksensa lujan sydämellinen eikä hänessä näkynyt mitään merkkejä vanhuuden heikkoudesta. Hän käveli reippaasti ja nopeasti, hänen liikkeensä olivat varmoja ja täsmällisiä. Hänen ihonsa oli terveen punakka ja hänen ohuet, tiukasti yhteen puristetut huulensa osasivat taidon vetäytyä hymyyn, kun hän kuuli jonkun sukkeluuden. Hänellä oli rehelliset, hyvin vaaleat sinisilmät; ne katsoivat kanssaihmiseen ystävällisesti ja suoraan tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alta. Hänen järkensä toimi täsmällisesti ja järjestelmällisesti ja se oli Daylightinkin mielestä pettämätön kuin terässakset. Hän oli mies. joka tiesi ja joka ei milloinkaan verhonnut tietoaan tunteen tai mielenliikutuksen narrinkoruihin. Oli ilmeistä, että hän oli oppinut käskemään, ja jokainen sana ja ilme kertoi vallasta. Tähän tuli lisäksi hänen hyvänsuopaisuutensa ja tahdikkaisuutensa ja Daylight saattoi helposti havaita ne tuntomerkit, jotka eroittivat hänet Holdsworthyn kaltaisista vähäpätöisistä miehistä. Daylight tunsi hänen elämäntarinansa, vanhan amerikalaisen suvun, josta hän polveutui, hänen omat sankarityönsä sodassa. Hänen esi-isiään olivat John Dowsett, joka oli tunnetun pankkiiriliikkeen perustaja, vuoden 1812 sodan amiraali Dowsett, vapautussodan kenraali Dowsett ja ensimäinen Dowsett, jolla oli entisaikaan ollut maita ja orjia Uudessa Englannissa.
"Hän on varmasti rehti mies", sanoi hän myöhemmin eräälle klubituttavistaan Alta-Pacificin tupakkahuoneessa. "Sanonpa teille, Gallon, että hän oli minulle todellinen yllätys. Tiesin, että mahtimiehet ovat sellaisia, mutta minun täytyi nähdä hänet, ennenkuin todella sen tiesin. Hän on niitä, jotka saavat aikaan jotakin. Sen näkee koko hänen olennostaan. Hänen kaltaisiaan on yksi tuhannessa. Hän ei pelkää minkäänlaista peliä ja saatte olla varma siitä, että hänessä on miestä peliään hoitamaan. Lyönpä vetoa siitä, ettei kuuden miljoonan häviö tai voitto saa häntä silmääkään räpäyttämään."
Gallon puhalsi savun sikaaristaan ja katsoi ylistyspuheen päätyttyä uteliaasti kumppaniinsa; mutta Daylightilta, joka tilasi cocktailin, jäi tämä utelias silmäys huomaamatta.