Sanomalehtien yhteisen hyökkäyksen kestäessä kuukausimääriä, revittiin Daylightin luonne riekaleiksi. Hänen elämäntarinassaan ei ollut tekoa, jota ei olisi vääristelty rikokseksi tai paheeksi. Se, että hänestä julkisesti tehtiin luonnoton hirviö, musersi hänen viimeisenkin viipyvän toiveensa päästä Dede Masonin tuttavaksi. Hän tunsi, ettei ollut mitään mahdollisuuttakaan, että tämä olisi voinut edes ystävällisin silmin katsella hänen laistaan miestä ja korotettuaan hänen palkkansa seitsemäksikymmeneksiviideksi dollariksi kuukaudessa, luuli Daylight vähitellen unohtavansa hänet. Palkankorotuksen hän ilmoitti hänelle Morrisonin välityksellä ja myöhemmin Dede Mason kiitti Daylightia ja siihen se asia päättyi.
Eräänä lauvantaina hän oli alakuloinen ja kyllästynyt kaupunkiin ja sen katuihin ja noudatti mielijohdetta, joka myöhemmin sai aikaan tärkeän käänteen hänen elämässään. Hän halusi hengittää maalaisilmaa ja nähdä toisenlaisia näköaloja kuin mitä oli tarjona kaupungissa. Mutta itselleen hän Glen Ellenin matkansa tekosyyksi keksi sen, että hänen oli tarkastettava tiilitehdasta, jonka Holdsworthy oli viekotellut hänet ostamaan.
Hän vietti yön pienessä maalaishotellissa ja läksi sunnuntaiaamuna kylästä ratsastaen Glen Ellenin teurastajalta vuokraamallaan hevosella. Tiilitehdas oli lähellä, Sonomajärven rannalla. Kuivausuunit näkyivät puiden välistä kun hän katsoi vasemmalle ja näki puolen peninkulman päässä metsänpeittämän kukkularyhelmän Sonomavuoren rinteellä. Vuori, joka sekin oli metsäinen, näkyi niiden takaa. Kukkulat näyttivät ikäänkuin viittovan hänelle. Kuiva, päivänpaisteinen kevätkesän ilma vaikutti häneen kuin viini. Vaistomaisesti hän joi sitä syvin henkäyksin. Tiilitehdas näytti hyvin vähän houkuttelevalta. Hän oli väsynyt kaikkiin liike-asioihin ja metsäiset kukkulat kutsuivat häntä. Hänellä oli jalkojensa välissä hevonen — vieläpä hyvä hevonen, kuten hän oli huomannut; se toi hänen mieleensä entiset hurjat ratsastusretket Etelä-Oregonissa, kun hän vielä oli nuori poikanen. Hän oli ollut jotakuinkin hyvä ratsastaja nuorena ollessaan ja satulan narina kuului hyvältä hänen korvissaan.
Päätettyään huvitella ensin ja tarkastaa tiilitehdasta myöhemmin, ratsasti hän vuorelle päin etsien tietä, joka veisi suoraan kukkuloille. Hän jätti maantien ensimäiselle veräjälle ennätettyään ja ratsasti täyttä laukkaa heinäpellon läpi. Heinä oli molemmin puolin lähes miehen korkuista ja hän veti nautinnolla sieraimiinsa sen lämmintä tuoksua. Leivosia lensi ilmaan hänen edestään ja jostakin kuului suloista linnunlaulua. Tietä oli silminnähtävästi käytetty saven kuljetukseen uudelle hyödyttömälle tiilitehtaalle. Rauhoittaen omaatuntoaan ajatuksella, että tämä oli hänen aluettaan ratsasti hän savikuopalle, joka oli suuri kuilu vuoren kupeella. Mutta hän ei viipynyt kauvan, vaan kääntyi taas vasemmalle ja jätti tien. Ei ainoatakaan maataloa ollut näkyvissä ja siirtyminen kaupungin melusta tänne hiljaisuuteen tuntui viihdyttävältä. Hän ratsasti pitkin kapeaa, raivattua, kukkien reunustamaa aukeamaa kunnes tuli lähteelle. Hän asettui vatsalleen maahan ja joi kirkasta vettä ja katsellessaan ympärilleen huomasi hän yhtäkkiä, miten kaunis maailma oli. Se yllätti hänet yht'äkkiä kuin olisi hän keksinyt jotakin; hän ei ollut milloinkaan ennen sitä huomannut ja hän oli niinikään paljon unohtanut. Eihän ihminen voinut yhtäaikaa huolehtia tärkeistä liikeasioista ja nauttia luonnonkauneudesta. Kun hän joi ilmaa, nautti näköalasta ja etäisestä leivosten laulusta, oli hänellä tunne kuin pokerinpelaajalla, joka lopettaa yön kestäneen pelin ja lähtee ummehtuneesta huoneilmasta raittiiseen aamuilmaan.
Kukkulain juurella hän näki luhistumaisillaan olevan paaluaidan. Sitä katseltuaan hän arveli sen olevan vähintäin neljänkymmenen vuoden vanhan — sen oli rakentanut joku uudisasukas, joka oli tullut maahan, kun kultakuume oli loppunut. Puut olivat hyvin paksuja täällä, missä ei ollut pensaistoa niiden juurilla, ja hän ratsasti suurten oksain varjossa, Nyt hän joutui muutaman acren suuruiselle alalle, missä tammien, manzanita- ja madrono-puitten asemasta kasvoi muhkeita punapuita. Jyrkästi viettävän kukkulan juurelta hän löysi punapuuryhmän, joka reunusti kapeata, lirisevää puroa.
Hän pysähdytti hevosensa, sillä puron rannalla kasvoi villi kalifornialainen lilja. Se oli ihmeen ihana korkeiden puiden muodostamassa holvissa. Se oli vähintäin kahdeksan jalkaa korkea ja sen runko kohosi suorana ja solakkana, vihreänä ja paljaana kaksi kolmannesta sen pituudesta ja puhkesi sitten lukemattomiksi lumivalkeiksi vahamaisiksi kelloiksi. Siinä oli sadottain kukkia ja kaikki saman varren päässä, nuokkuen hentoina ja hauraina. Daylight ei ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. Hitaasti hänen katseensa siirtyi siitä kaikkeen, mitä oli hänen ympärillään. Hän otti hartaana hatun päästään. Tämä oli suuremmoista. Täällä ei ollut sijaa ylenkatseelle eikä synnille. Tämä oli vilpitöntä ja raitista ja kaunista — jotakin, jota hän saattoi kunnioittaa. Tämä oli aivankuin kirkko. Täällä vallitsi pyhä rauha. Täällä tunsi ihminen ylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja vielä paljon muutakin liikkui Daylightin sydämessä, kun hän katseli ympärilleen. Mutta se ei kiteytynyt ajatukseksi. Hän vain tunsi sen ajattelematta sitä.
Jyrkällä vierulla lähteen yläpuolella kasvoi hienoja neidonhius-nimisiä sananjalkoja ja korkeammalla kasvoi leveämpiä sananjalkoja. Suuria kaatuneita sammalpeitteisiä puunrunkoja oli siellä täällä maassa sulautuen vähitellen metsän multaan. Taampana hiukan valoisammassa paikassa kiersivät villit viiniköynnökset ja kuusamapensaat vanhojen ryhmyisten tammien runkoja. Harmaa Douglas-orava kiipesi oksalle ja katseli häntä. Jostain etäältä kuului tikan nakutus. Tämä ääni ei häirinnyt metsän hiljaisuutta ja hartautta. Puiden hiljainen humina teki yksinäisyyden täydelliseksi. Puron porehtivat kareet ja harmaa orava puussa olivat mittoja, joilla saattoi mitata äänettömyyttä ja liikkumatonta lepoa.
"Täältä mahtaa olla miljoona penikulmaa ihmisasuntoon", kuiskasi
Daylight itsekseen.
Mutta yhä hänen katseensa palasi ihmeelliseen liljaan poreilevan puron partaalla.
Hän sitoi hevosensa puuhun ja vaelsi jalan kukkuloilla. Niiden huippuja peittivät satavuotiset kuuset ja niiden rinteillä kasvoi tammia ja madronos-puita ja rautatammia. Mutta komea punapuumetsä raivasi itselleen tien kukkulain keskitse. Täältä hän ei löytänyt avonaista paikkaa mistä olisi päässyt kulkemaan hevosineen ja hän palasi liljan luo lähteen partaalla. Hevostaan taluttaen kulki hän kompastellen ylös vuoren rinnettä. Ja sananjalat muodostivat ruohomaton hänen jalkojensa alle, metsä kiipesi kilpaa hänen kerallaan ja rakensi holvin hänen päänsä päälle ja ilo ja onni hiipi hänen mieleensä.