Huipulle päästyään hän kulki läpi tiheikön, jossa kasvoi nuoria samettirunkoisia madronos-puita ja tuli avonaiselle rinteelle, joka vei kapeaan laaksoon. Kirkas auringonpaiste häikäisi häntä ensin ja hän pysähtyi lepäämään, sillä hän läähätti ponnistuksesta. Hän ei ollut entisaikaan niin kovasti hengästynyt, eivätkä hänen lihaksensa olleet niin helposti väsyneet kiipeämisestä. Kapea joki virtasi kapeaan laaksoon kapean niityn poikki, jossa kasvoi tiheä polvenkorkuinen heinä ja sini- ja valko-apilaa. Vuorenrinne oli täynnä mariposa-liljoja ja villejä hyasintteja, joiden yli hänen hevosensa hitaasti ja varovaisesti ja vastahakoisesti asteli.
Kuljettuaan ojan poikki, seurasi Daylight karjapolkua matalan kallioisen kukkulan yli ja manzanita-metsikön läpi ja laskeutui toiseen kapeaan laaksoon, jonka poikki virtasi toinen kapea, niityn reunustama oja. Kaniini ponnahti esiin pensaikosta aivan hänen hevosensa turvan alitse, juoksi ojaan ja katosi vastakkaisen rinteen vaivaistammien väliin. Daylight katseli sitä ihaillen ratsastaessaan niityn päähän. Täällä hän peloitti liikkeelle metsäkauriin, jolla oli monihaaraiset sarvet, ja joka näytti lentävän niityn poikki, paaluaidan ylitse ja yhä lentäen katoavan turvalliseen metsikköön niityn takana.
Daylight nautti rajattomasti. Hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ollut niin onnellinen. Hänen entiset metsänkulkija-vaistonsa olivat heränneet ja kaikki herätti hänessä mielenkiintoa — puiden ja oksien sammal, misteli-kimput, jotka riippuivat tammista, metsärotan pesä, vesikrassi, joka kasvoi pienen virran rantojen suojassa, perhoset, jotka lentelivät puiden himmentämässä auringonvalossa, siniset närhit, jotka loivat loistavia väritäpliä metsän vihreälle taustalle, peukaloisia muistuttavat pikkulinnut, jotka hyppelivät pensaikossa ja matkivat viiriäisten huutoa, ja tikka, jolla oli karmosiininpunainen harja päässä ja joka lakkasi nokkimasta puuta ja pani päänsä kallelleen häntä katsellessaan. Kuljettuaan joen poikki näki hän epäselviä jälkiä metsätiestä, jota luultavasti oli käytetty miespolvi takaperin, kun niityltä oli raivattu siellä silloin kasvavat tammet. Hän löysi haukanpesän kuuden jalan korkuisen punapuun latvasta. Ja päällepäätteeksi oli hänen hevosensa kompastua muutamiin puolikasvuisiin viiriäispoikueisiin ja ilma oli täynnä niiden piipitystä. Hän pysähtyi ja katseli niiden pakoa maassa hänen silmiensä edessä ja kuunteli, miten vanhat viiriäiset, jotka olivat piilossa tiheikössä, hätäisesti kutsuivat poikasiaan.
"Menlo Parkin kesäasunnot eivät vedä vertoja tälle", sanoi hän ääneen, "ja jos minun joskus rupeaa tekemään mieleni maalaiselämään, niin tulen tänne."
Vanha metsätie vei hänet aukealle paikalle, missä viininpunaisessa maassa kasvoi viiniköynnöstä. Karjapolku, puita ja tiheikköä — ja hän oli laskeutunut alas vuorenrinnettä kaakkoiselle aukeamalle. Täällä suuren metsistyneen kentän yläpuolella oli pieni maatalo, jonka pääty oli Sonoma-laaksoon päin. Se oli navettoineen ja ulkohuoneilleen ryöminyt aivan vuorenrinteen juurelle, joka suojeli sitä lännestä ja pohjoisesta. Hän arveli, että vuorenrinteeltä syössyt irrallinen multakerros oli muodostanut pienen tasaisen maakaistaleen, johon oli sitten tehty keittiöpuutarha. Multa oli lihavaa ja mustaa ja vettä oli runsaasti, sillä hän näki muutamia auki-olevia kastelujohdon tappeja.
Tiilitehdas oli unohtunut. Ei ketään ollut kotona, mutta Daylight laskeutui hevosen selästä ja käyskenteli keittiöpuutarhassa syöden hyötymansikoita ja vihreitä herneitä. Sitten hän tarkasteli vanhaa, auringossa kuivaneista tiileistä rakennettua navettaa ja ruosteista auraa ja kiersi itselleen savukkeita ja poltti niitä katsellessaan kana-poikueitten ja emäkanojen lystikästä tepastelua pihalla. Polku, joka vei laaksoon, houkutteli häntä ja hän läksi kulkemaan sitä pitkin. Vesijohtoputki kulki maanpinnalla yhdensuuntaisesti polun kanssa, jonka hän arveli vievän vastavirtaa järven rannalle. Vuorenseinä oli monta sataa jalkaa korkea ja niin uhkeat olivat koskemattomat puut, että paikka oli aina varjossa. Siellä oli kuusia, jotka silmämitalla olivat viisi ja kuusi jalkaa läpimitaten ja vielä suurempia punapuita. Hän näki yhden punapuun, joka oli vähintäin kymmenen tai yksitoista jalkaa läpimitaten. Polku vei suoraan pienelle padolle, josta sai alkunsa vesijohtoputki, jolla keittiöpuutarhaa kasteltiin. Täällä virran partaalla kasvoi leppiä ja laakeripuita ja hän kulki sananjalkojen keskitse, jotka olivat häntä korkeammat. Sametinpehmoista sammalta kasvoi kaikkialla ja siitä yleni neidonhius- ja muita sananjalkalajeja.
Patoa lukuunottamatta oli se neitseellistä aarniometsää. Ei kenenkään kirves ollut häirinnyt metsän rauhaa ja puut kaatuivat vain vanhuuttaan ja talvimyrskyn raivotessa. Kaatuneiden puiden suuret rungot olivat sammaleiden peitossa ja hajosivat hitaasti takaisin maahan, josta olivat nousseet. Muutamat olivat jo lahonneet niin kauvan, että ne olivat jo miltei muuttuneet maaksi, vaikka niiden epäselvät ääriviivat vielä saattoi erottaa. Toiset muodostivat sillan virran yli ja erään jättiläisen rungon alta kasvoi puolisen tusinaa nuorta puuta, jotka se kaatuessaan oli kaatanut ja musertanut. Ne elivät vielä ja kukoistivat, virta huuhteli niiden juuria ja törröttävillä oksillaan ne imivät auringonvaloa, aukosta, joka oli metsän holvissa.
Palattuaan maataloon nousi Daylight hevosensa selkään ja ratsasti pois sieltä sen takana olevalle jyrkemmälle rinteelle. Hänen lupapäivä-mielialaansa ei mikään muu voinut tyydyttää kuin Sonoma-vuorelle nouseminen. Ja tämän huipulle hän kolme tuntia myöhemmin pääsikin, väsyneenä ja hikisenä, vaatteet revittyinä ja kasvot ja kädet naarmuissa, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hän nautti tavattomasti. Hänen mielensä oli kuin koulupojan, joka on jäänyt pois koulusta. Suuri pelipöytä San Fransiskossa tuntui hyvin kaukaiselta. Mutta tämä oli enemmän kuin koulupojan luvatonta huvittelemista. Oli aivankuin hän olisi ottanut jonkinlaisen puhdistavan kylvyn. Täällä ei ollut sijaa kaikelle sille alhaisuudelle, kurjuudelle ja paheellisuudelle, joka täytti kaupunkielämän samean lätäkön. Vaikkei hän tarkemmin miettinyt kaikkea tätä, tunsi hän puhdistuneensa ja kohonneensa. Jos häntä olisi pyydetty selittämään, miltä hänestä tuntui, olisi hän vain sanonut, että hänen oli hyvä olla; sillä hän ei tietoisesti tajunnut luonnon valtavaa viehätysvoimaa, joka virtaili hänen kaupungin turmelemaan ruumiiseensa ja sieluunsa. Se tehosi häneen sitä voimakkaammin, kun hän polveutui erämaanasukas-esi-isistä ja kun hänen oma sivistyksensä oli peräti pintapuolista.
Sonoma-vuoren huipulla ei ollut taloja ja ollen yksin Kalifornian sinisen taivaan alla, antoi hän hevosensa hitaasti kävellä huipun eteläiselle laidalle. Hän näki metsittyneiden vuorilaaksojen halkomia aukeita laidunmaita, jotka penger penkereeltä alenivat hänen jalkojensa juurelta itään ja etelään Petulama-laaksoon päin, joka oli tasainen kuin biljardipöytä, talonpoikain mittausopillisen säännöllisiin viljelyspalstoihin jaettu. Taustassa lännessä kohosi vuorijono toisensa jälkeen ja niiden huippuja hyväili laaksoista kohoava purppuranpunainen sumu. Ja vielä etäämmällä, viimeisen vuorijonon takana hän näki Tyynen valtameren hopeahohtoisen ulapan. Hän käänsi hevosensa ja katseli länteen ja pohjoiseen. Santa Rosasta St. Helenan vuorelle ja itään Sonoma-laakson poikki viidakkopeitteisiin vuoriin, jotka peittivät näköalan Napa-laaksoon. Lähellä idässä, Sonoma-laakson rinteellä, oli Glen Ellenin pikkukylän talojonot. Hän näki uurroksen vuorenrinteessä. Hän luuli sitä ensin kaivoksen kaatopaikaksi, mutta kun hän muisti, ettei tämä ollut kultarikasta seutua, niin hän heitti uurroksen mielestään ja jatkoi kaakkoisen maiseman ihailua. Siellä hän saattoi nähdä San Pablon lahden vesien poikki Diabolo-vuoren kaksoishuipun selvästi. Etelässä oli Tamalpais-vuori, ja viidenkymmenen peninkulman päässä, missä Tyynen valtameren tuulet raikkaina puhalsivat Kultaisessa portissa, San Fransiskon savupilvet leijailivat kuin usvahattarat.
"En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon maata yhdellä kertaa", ajatteli hän ääneen.