"Mitä hittoa te palaatte sähkösanomakonttoriin?" kysyi hän.
Nuori mies hymyili hiukan huolestuneesti.
"Siksi, ettemme edisty täällä…" (hän epäröi hetkisen) "ja siksi, että on lisämenoja tulossa. Vuokra tuntuu, vaikka se onkin pieni ja sitä paitsi en minä ole kyllin vahva viljelläkseni voimaperäisesti tilaa. Jos omistaisin sen tai jos olisin oikein reipas, kuten te, en pyytäisi mitään parempaa. Eikä vaimonikaan." Taas häivähti huolestunut hymy hänen kasvoillaan. "Me olemme nähkääs maaseudun lapsia, ja oleskeltuamme muutamia vuosia kaupungeissa, me tunnemme, että maaseutu on paras. Olemme tuumineet koota hiukan varoja ja sitten jostain ostaa maatilkun ja jäädä siihen."
Lasten haudat? Niin, hän oli maalannut uudelleen hautakirjoitukset ja kuokkinut pois rikkaruohot. Se oli tullut tavaksi täällä. Jokainen, joka asui tilalla, teki sen. Monena vuonna, kertoi tarina, olivat isä ja äiti palanneet joka kesä haudoille. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin he eivät enää tulleet ja silloin oli vanha Hillard pannut alun tavalle. Uurre poikki laakson? Entinen kaivos. Se ei ollut milloinkaan kannattanut. Miehet olivat kaivaneet siinä vuosikaudet, sillä merkit olivat olleet hyvät. Mutta siitä oli jo vuosikymmeniä. Mitään kannattavaa kaivosta ei oltu milloinkaan tavattu laaksosta, vaikka koe-louhoksia oli alinomaa tehty ja kolmekymmentä vuotta takaperin oli sinne tulvinut kullankaivajia.
Hennonnäköinen nuori nainen tuli ovelle kutsumaan nuorta miestä illalliselle. Daylightin ensimäinen ajatus oli, ettei hän soveltunut kaupunki-elämään. Ja sitten hän pani merkille hänen kasvojensa päivettymän ja onnellisen hohteen ja hän päätti, että maaseutu oli hänen paikkansa. Hyljäten illalliskutsun jatkoi hän matkaa Glen Elleniin istuen jalat rentoina satulassa ja hyräillen unhottuneita lauluja. Hän ratsasti epätasaista, kiemurtelevaa tietä pitkin, halki tammimetsien, joissa siellä täällä oli manzanita-tiheikköjä ja aukeita paikkoja, joista metsä oli raivattu. Hän kuunteli mielissään viiriäisen kutsuhuutoja ja nauroi kerran pelkästä ilosta pienelle maa-oravalle, joka hyppäsi vihaisesti naksutellen pengermälle, liukastui pehmeässä maassa ja putosi alas. Sitten se hyppäsi tien poikki hänen hevosensa turvan alitse ja yhä toraillen kiipesi suojelevaan tammeen.
Daylight ei tänä päivänä malttanut pysyä valmiiksi poljetuilla teillä ja oikaistessaan seudun läpi Glen Elleniin, joutui hän vuorisolaan, joka niin salpasi häneltä tien, että hän oli iloinen voidessaan seurata rauhallista karjapolkua. Tämä vei pieneen majaan. Ovet ja akkunat olivat auki ja ovensuussa ruokki kissa poikasiaan, mutta ketään ei näkynyt kotosalla. Hän läksi ratsastamaan alas polkua, joka nähtävästi kulki rotkon poikki. Vähän matkan päässä hän kohtasi vanhuksen, joka tuli lännestäpäin. Hänellä oli kädessä sanko vaahtoavaa maitoa. Hänellä ei ollut hattua päässä ja hänen kasvoissaan, joita lumivalkea tukka ja parta reunusti, oli mailleen menevän kesäpäivän punertava hohde ja tyytyväisyys. Daylight ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin tyytyväisen näköistä olentoa.
"Kuinka vanha olette, vaari?" kysyi hän.
"Kahdeksankymmentä neljä vuotta", kuului vastaus. "Niin, herra, kahdeksankymmentä neljä vuotta ja reippaampi kuin monet."
"Olette varmaankin hoitanut hyvin itseänne?" arveli Daylight.
"En tiedä sitä. En ole milloinkaan vetelehtinyt joutilaana. Kuljin härkävaljakkoa ajaen tasankojen poikki, sain kutsun vuonna 1855 ja olin silloin perheellinen mies ja seitsemän lapsen isä. Olin silloin samanikäinen kuin te nyt olette tai jotenkin sinnepäin."