Vasta kello kymmeneltä Daylight läksi Fergusonin luota. Ratsastaessaan tähtitaivaan alla, heräsi hänessä ajatus ostaa maatila laakson toisesta päästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen asumaan. Mutta hän piti paikasta ja hän aikoi heti konttoriin palattuaan ryhtyä kauppoihin Hillardin kanssa. Sitä paitsi kuului maatilaan savikuoppa ja se olisi hänellä hyvänä turva ja Holdsworthya vastaan, jos tämän joskus mielisi tehdä hänelle kepposet.

X LUKU.

Aika kului ja Daylightin peli jatkui. Mutta peli oli joutunut uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan vallanhimoksi. San Fransiskossa oli monta miestä, joiden varalle hän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin ja silloin tällöin hän salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin. Hän ei pyytänyt armoa; hän ei antanut armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat häntä, eikä kukaan rakastanut häntä lukuunottamatta Larry Hegania, hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta hän olikin ainoa mies, joka oli Daylightin läheinen ystävä, vaikka hän oli ystävällisissä toveruussuhteissa Riverside-klubin raakoihin ja löyhä-periaatteisiin puoluepomoihin.

Muuten oli San Fransisko alkanut kohdella Daylightia toisella tavalla kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvo-menettelyineen oli selvä uhkaus tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta niin painava uhkaus, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, miten mainiota oli antaa nukkuvan koiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa vaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kanssa, kun se ryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet ystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut hänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa hyökkäsi hän heidän kimppuunsa ja musersi heidät. Sanomalehdetkin, yhtä tai kahta suoranaisella kiristämisellä elävää lukuunottamatta, lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan kun hän ryösti höyrylaivayhtiöitä, lehdet olivat joukolla nalkutelleet ja pilkanneet häntä ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä huimemmin oli suominut San Fransiskoa.

Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles Klinknerin sekä California ja Altamont Trust yhtiön tuhoaminen oli ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus ja he olivat luottaneet monilukuisuuteensa — kunnes hän opetti heille muuta.

Daylight ryhtyi yhä vielä uhkarohkeisiin yrityksiin. Japanilais-venäläisen sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä sitä laivapahaista, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten tavallisesti oli hänen kantansa tämä; "Teidän täytyy tulla minua katsomaan". Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin", käyttääksemme toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus. Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun hän oli koonnut tarpeeksi varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin, Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.

Dede Mason oli vielä toimistossa. Daylight ei ollut tehnyt mitään tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista. Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut ja pikakirjoittajatar oli hänelle miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut, ilo, jota hänen oleellinen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen tarmonsa suunnattu hänen loppumattomiin uhkarohkeisiin taisteluihinsa, tunsi hän jokaisen valokisailun hänen hiuksissaan, hänen jokaisen nopean ja varman liikkeensä, ja hänen vartalonsa jokaisen viivan, jonka hänen tailormade-pukunsa sai selvästi näkymään. Daylight oli muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Sen yli ei hän uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän oli hän tehnyt siten, että pikakirjoittajattaren lomalta palattua oli ottanut hänen sijaisensa apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä siten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.

Hänen katseensa teroittui suuresti kaikessa siinä, mikä koski Dede Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Hän ei ollut sitä mitenkään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla, mutta hän oli ylpeä, Daylight arveli tavasta, jolla hän osoitti sitä, että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen ainakin. Tässä ja siinä tavassa, miten hän kantoi pukujaan, vertasi Daylight häntä hänen apulaiseensa pikakirjoittajattariin, joita hän näki toisissa toimistoissa ja katukäytävillä. "Hän on todellakin komea", päätteli Daylight itsekseen, "ja hän osaa kantaa pukunsa liioittelematta ja lisäilemättä mitään."

Mitä enemmän hän Dede Masonia katseli ja mitä paremmin hän luuli hänet tuntevansa, sitä vähemmin hän uskoi olevan mahdollisuutta milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli hänen konttorissaan ja toivoi, että hän pysyisi siellä ja siinä kaikki.

Daylight ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei pidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui ja hänen lihaksensa menettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja, sitä useamman täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun tuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi hän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään Riverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa. Sitä paitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen sielunsa kunnollisten ystävien puutteesta. Koskei hän milloinkaan kyennyt peittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuuksistaan yleisön tietoon, sellaiset, kuin huviretket hänen suurella punaisella moottorivaunullaan San Joséhen — tapaukset, joista sanomalehdissä sitten tehtiin pilaa.