Ei ollut mitään, joka olisi voinut pelastaa hänet. Uskonto ei ollut herättänyt hänessä vastakaikua. Ihmiskunnan kehitys ei herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hänen karkean yhteiskunta-oppinsa mukaan oli kaikki peliä. Jumala oli oikullinen, aineeton, mielipuoli olio, jota nimitettiin onneksi. Pelin kulku riippui siitä, miksi kukin sattui syntymään — raukaksi tai rosvoksi; onni jakoi kortit ja pienet piltit ottivat kortit, jotka arpa heille määräsi. Vastarinta oli turhaa. Sellaiset olivat heidän korttinsa ja heidän täytyi pelata niillä, joko sitten tahtoivat tai eivät, joko sitten olivat kyttyräselkäisiä tai suoraselkäisiä, rampoja tai virheettömiä, tyhmiä tai terävä-älyisiä. Siinä ei ollut mitään oikeudenmukaisuutta. Useimmat saivat huonot kortit; harvat saivat sellaiset kortit, että saattoivat ruveta rosvoiksi. Korteilla pelaaminen oli elämä; pelaajat olivat yhteiskunta. Pelipöytä oli maailma; ja maa, möhkäleinä ja lohkareina, leipäpalasesta suuriin punaisiin moottorivaunuihin oli panoksena. Ja lopuksi tuli niin onnellisille kuin osattomillekin kuolema.

Se oli kovaa vähäväkisille, sillä he olivat syntymästä alkaen tuomitut menettämään pelissä. Mutta mitä enemmän hän katseli noita muita, näennäisiä voittajia, sitä vähemmin näytti heillä olevan syytä kerskua mistään. Hekin kuolivat kuitenkin lopuksi ja heidän elämäntyönsä hupeni mitättömäksi. Elämä oli hurjaa, eläimellistä taistelua; voimakkaat tallasivat heikkoja ja hän oli jo huomannut, etteivät voimakkaat — miehet sellaiset kuin Dowsett, Letton ja Guggenhammer — välttämättä olleet parhaita. Hän muisti kaivostoverinsa Alaskassa. He olivat typeriä vähäväkisiä, he tekivät raskasta työtä ja muut ryöstivät heiltä heidän työnsä hedelmät aivankuin tuolta vanhalta vaimoltakin, joka valmisti viiniä Sonoma-vuoristossa; ja kuitenkin olivat he rehellisempiä, uskollisempia ja parempia tovereita toisilleen kuin ne, jotka ryöstivät heitä. Näytti siltä, että voittajien täytyi olla kavalia, epärehellisiä ja turmeltuneita. Eikä heilläkään oikeastaan ollut valtaa valita. He pelasivat korteilla, jotka heille oli annettu; ja onni, hirveä, mielipuolisen hyvä olio, katseli peliä ja nauroi. Se kokosi läjiin olemassaolon korttipakat.

Korttien jaossa ei noudatettu oikeutta. Pieniltä ihmisaluilta, jotka tulivat maailmaan, pieniltä pehmeäruumiisilta kapalolapsilta ei edes kysytty, tahtoisivatko he ottaa osaa peliin. Heillä ei ollut valinnan vapautta. Sattuma heitti heidät maailmaan, paiskasi heidät pelipöytää vasten, jonka ympärillä toisiaan töykkivä joukko hyöri ja sanoi heille: "Nyt pelatkaa, piru vie, pelatkaa!" Ja nuo pienet raukat tekivät parhaansa. Toisten peli vei höyrypursiin ja palatseihin, toisten hulluinhuoneeseen ja vaivaistalolle. Toiset pelasivat samalla kortilla koko ajan, valmistivat koko ikänsä viiniä viidakossa toivoen lopulta voivansa hankkia tekohampaita ja ruumisarkun. Toisten peli loppui lyhyeen: he olivat saaneet kortin, jonka nimi oli väkivaltainen kuolema, nälänhätä kuivalla kankaalla tai inhoittava ja hivuttava tauti. Muutaman kortin nimi oli kuninkuus ja edesvastuuton ja ansaitsematon valta; toisten kortteja nimitettiin kunnianhimoksi, suunnattomaksi rikkaudeksi, alennukseksi ja häpeäksi tai naisiksi ja viiniksi.

Hän itse oli saanut hyvät kortit, vaikkei hän voinut nähdä kaikkia korttejaan. Hänelle saattoi vielä tapahtua jotakin. Oikullinen onni saattoi tehdä hänelle vielä ikävät kepposet. Muutama onneton sattuma ja kuukauden kuluttua saattoi rosvojoukkio tanssia sotatanssia hänen omaisuutensa raunioitten ympärillä. Tai vielä tänä päivänä saattoi kadulla automobiili ajaa hänen ylitseen tai myymäläkilpi pudota jostakin rakennuksesta ja musertaa hänen pääkallonsa. Tai saattoi häntä kohdata parantumaton sairaus, onnen julmin oikku. Ken saattoi sanoa! Huomenna tai jonakin muuna päivänä voisi hän saada ruumiiseensa jonkun taudinsiemenen, joka kaataisi hänet tautivuoteelle. Hän ajatteli tohtori Bascomia, Lee Bascomia, joka viikko sitten oli seisonut hänen rinnallaan ja puhellut ja nauranut, nuoruuden, voiman ja terveyden loistavana kuvana. Ja kolmen päivän päästä hän oli kuollut — keuhkotulehdukseen, sydänhalvaukseen ja ties mihin muuhun tautiin sitäpaitsi — ja kuolinkamppailun kestäessä hän oli huutanut niin, että kuului läpi rakennuksen. Se oli kamalaa. Se oli Daylightilla vielä tuoreessa muistissa. Ja milloin tulisi hänen oma vuoronsa? Ken saattoi sanoa? Siihen mennessä ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä kortteja, jotka hän näki kädessään, ja ne olivat taistelu, kosto ja cocktailit. Ja onni istui kaiken yläpuolella ja nauroi.

XI LUKU.

Eräänä sunnuntaina myöhään iltapäivällä joutui Daylight paluumatkalla Oaklandista Piedmontin kukkuloille. Hän oli, kuten tavallisesti, suuressa moottorivaunussa, vaikkei tällä kertaa omassaan, Swiftwater Billin vieraana, tuon onnen lempilapsen, joka oli tullut etelään tekemään loppua seitsemännestä omaisuudesta, jonka oli löytänyt napaseudun jäätyneestä sorasta. Hän oli yleisesti tunnettu tuhlari ja hänen viimeinen omaisuutensa oli jo hyvällä alulla menossa samaa tietä kuin kuusi edellistäkin. Se oli hän, joka Dawsonin ensi aikoina oli juonut määrättömästi samppanjaa maksaen viisikymmentä dollaria neljännekseltä; ja joka viimeisillä rahoillaan oli ostanut kaikki munat mitä oli Alaskassa maksaen kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta kaikkiaan sadasta kymmenestä tusinasta, tehdäkseen kiusaa naiselle, joka oli pitänyt häntä pilkkanaan; ja se oli hän, joka maksaen ruhtinaallisesti nopeudesta oli vuokrannut yksityisjunan ja voittanut kaikki ennätykset San Fransiskon ja New Yorkin välisellä matkalla. Ja täällä hän oli vielä kerran "onnen löytökäinen", kuten Daylight häntä nimitti, ja tuhlasi viimeistä omaisuuttaan entisellä kevytmielisyydellä.

Se oli iloinen seurue ja heillä oli ollut hupainen päivä. He olivat San Fransiskosta lähdettyään kiertäneet merenlahden, sivuuttaneet San Josén, käyneet Oaklandissa ja heidät oli kolmasti pysäytetty liian nopean ajon vuoksi, mutta kolmannella kerralla he olivat ryöstäneet poliisin, joka oli heidät pidättänyt, ja kulettivat nyt häntä mukanaan. Koska he pelkäsivät, että oli puhelimitse annettu määräys pidättää heidät, olivat he kääntyneet kukkulain kautta kulkevalle takatielle ja kiitäessään nyt uutta tietä Oaklandia kohti keskustelivat he äänekkäästi siitä, mihin toimenpiteisiin ryhtyisivät poliisin suhteen.

"Kymmenen minuutin kuluttua me olemme Blair Parkissa", sanoi yksi heistä. "Kuulkaahan, Swiftwater, vähän matkan päässä alkaa syrjätie, joka vie Berkeleyhin. Sitten voimme palata Oaklandiin toiselta haaralta, palata kaupunkiin lautalla ja antaa kuljettajan yönaikaan tuoda kiertoteitä kone perille."

Mutta Swiftwater Bill ei käsittänyt, mikseivät he menisi Oaklandiin
Blair Parkin kautta, ja he päättivät tehdä niin.

Samassa tuli tienkäänteessä näkyviin se takatie, jota he olivat päättäneet olla käyttämättä. Tiellä he näkivät punaisenruskean raudikon selässään nuoren naisen, joka kallistui ulospäin satulassa ja kiinnitti sitä parhaillaan. Ensi silmäyksellä huomasi Daylight, että hänessä oli jotakin omituisen tutunomaista. Seuraavassa silmänräpäyksessä suoristui nainen satulassa liikkeellä, jota Daylight ei voinut olla tuntematta, ja alkoi täyttä ravia ratsastaa heistä poispäin. Se oli Dede Mason — Daylight muisti Morrisonin sanoneen, että hänellä oli ratsuhevonen, ja hän oli hyvillään siitä, ettei tyttö ollut nähnyt häntä tässä meluavassa seurassa. Swiftwater Bill seisoi ja piteli toisella kädellä kiinni etuistuimen selustasta ja heilutti toista kättään kiinnittääkseen nuoren naisen huomion puoleensa. Hänen huulensa jo vetääntyivät kimeään vihellykseen, jossa hän oli taitava ja jonka Daylight tunsi vanhastaan, kun Daylight kävi häntä kiinni hartioista ja paiskasi ällistyneen Billin takaisin istuimelle.