"Te varmaankin tunnette neitosen", sopersi Swiftwater Bill.
"Niin teen", vastasi Daylight, "olkaa siis alallanne."
"No, onnittelen hyvää aistianne, Daylight. Hän on kaunis ja ratsastaa erinomaisesti."
Puut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä ja Swiftwater Bill syventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta Daylight nojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään Dede Masonin ratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater Bill oli oikeassa. Hän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan miessatulassa hevosen selässä oli hänen ryhtinsä sorea ja varma. Se sopi Dedelle! Hänellä oli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta ratsastaa ainoalla luonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä oli pää oikealla paikalla, se oli varma.
Kun hän maanantai-aamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi Daylight häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei hän mitenkään sitä osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen koneelliseen tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Daylight itse ratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauvan, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki tuota syrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin talojen välisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas, aprikoi hän, missä niistä Dede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut hänen asuvan Berkeleyssä ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä sunnuntaina ratsastanut sinne vievää tietä pitkin — luultavasti oli hän silloin palannut kotiin.
Se oli ollut turhaan käytetty päivä mitä Dede Masoniin tuli; mutta kuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli nauttinut raittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että hän maanantaina antoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan punaisenruskean raudikon, minkä rahalla saattoi ostaa. Viikon varrella hän monta tuntia tarkasteli punaisenruskeita raudikoita, ratsasti koetteeksi muutamilla ja oli tyytymätön. Vasta lauvantaina hän löysi Bobin. Daylight mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Se oli suuri ratsuhevoseksi, mutta ei kuitenkaan liian suuri niin kookkaalle miehelle kuin Daylight. Bob oli erinomaisissa voimissa ja sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin tulenliekki ja sen kaula kaartui uljaasti.
"Siinä on oiva hevonen", päätti Daylight; mutta kauppias ei ollut yhtä innostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi ja omistaja oli vaatinut, että Bobin oikea luonnonlaatu ilmaistaisiin ostajalle. Kauppias kuvasi sen.
"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, vaan vaarallinen. Täynnä oikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan ikäänkuin leikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on hyvin kestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja. Ei pienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä rasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi on se vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile. Ei todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, vaan nousee takajaloilleen ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä rintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee siten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella se sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa kaksikymmentä peninkulmaa rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä se rupeaa vikuroimaan ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään. On niin tottunut automobiileihin, että saattaa paneutua nukkumaan automobiilin viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää räpäyttämättä sivuuttaa yhdeksäntoista ja kahdennenkymmenennen nähdessään lähteä laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan on se liian raisu ja levoton herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille lisänimen Judas Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa tietää sen kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän, mutta katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt mitään niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka."
Kauppias oli oikeassa. Daylight tunnusteli harjaa ja huomasi, että se oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli melkein kastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob päätään ja hieroi leikillisesti turpaansa Daylightin olkapäähän.
"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi", sanoi hän kauppiaalle. "Tokkohan se on tottunut kannukseen. En huoli englantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä mexikolainen satula ja kankikuolaimet — älkää panko niitä liian kireälle."