Yhä useampia majoja ja ihmisiä tapasivat he nyt tiellään ja tulivat sille paikalle, jossa joen levein kohta oli heidän edessään. Siinä näkyi tavattoman hävityksen jäljet. Joka paikasta oli maa kaivettua ja revittyä ikäänkuin jättiläisten taistelun jäljiltä. Missä ei ollut lapioituja soraläjiä, ammotti suuria läpiä ja hautoja ja kuiluja joissa paksu maakerros oli kuorittu kiviseen kamaraan asti. Joen uomaa ei ollut olemassakaan, ja padottu, poisjohdettu vesi kulki pitkin korkealle ilmaan rakennettuja viemäreitä, tippuen laaksoihin ja alaviin paikkoihin ja käytti isoja vesirattaita ja joutui tuhat kertaa saman käsittelyn alaiseksi. Vuorilta olivat puut raiskatut ja paljaisiin kallioseinämiin oli porattu kaivosaukkoja ja rakennettu hirsiväyliä. Ja jokapaikassa kuhisi ihmisiä, ikäänkuin jättiläismuurahaisia. — Savisia, likaisia, rääsyisiä miehiä, jotka ryömivät kaivamistaan lävistä ulos ja sisään, kiipeilivät uurnia pitkin kuin isot koppakuoriaiset ja tekivät otsansa hiessä työtä sorakasoilla, joita he koskaan eivät jättäneet rauhaan — miehiä niin kauas kuin silmä näki, vuorenhuippujen äärilläkin asti, kaivaen, repien ja pesten luonnon kasvoja.
Li-Wan'ia kauhistutti tämä hirvittävä myllerrys. "Tosiaankin ovat nämä miehet hulluja", sanoi hän Canim'ille.
"Se ei ole ihmeellistä. Kulta, jota he hakevat, on suurta", vastasi tämä. "Se on suurinta maailmassa."
Tuntikausia vaelsivat he halki tämän ahneuden sekamelskan, Canim tarkaten kaikkea mielenkiinnolla, Li-Wan väsyneenä ja välinpitämättömänä. Hän tiesi että hän oli ollut saamaisillaan salaisuuden selville, mutta hermojännitys oli väsyttänyt hänet, ja hän odotti tyynesti että jotain tapahtuisi, vaikka hän ei tietänyt mitä. Jokapaikasta saivat hänen aistinsa lukemattomia vaikutelmia ja jokainen näistä kiihoitti hämärästi hänen uupunutta mielikuvitustaan. Jossakin hänen sisimmässään oli jotakin, joka oli sopusoinnussa ympäristön kanssa, unohtuneet ja ennen aavistamattomatkin yhdyssiteet uusittiin ja hän pani kaiken tämän merkille olematta utelias, hän oli levoton, mutta hän ei kyennyt niihin henkisiin ponnistuksiin, joita selittäminen ja ymmärtäminen olisi vaatinut. Niin laahusti hän siis herransa kintereillä, tyytyen odottamaan sitä, jonka hän tiesi jossakin, tavalla tai toisella tapahtuvan.
Päästyään ihmisten mielettömän pahoinpitelyn ikeestä palasi joki lopultakin vanhoille teilleen, jotka olivat likaantuneet ja samenneet heidän työstään, ja kiemurteli laiskasti halki laajojen aavikoiden ja metsämaiden laajenevan jokilaakson kautta laskuansa kohti. Tähän loppui joen "maksava" osa ja miehet eivät viitsineet laiskotella siellä, josta kulta ei ollut kaukana. Ja tässä Li-Wan, joka oli pysähtynyt kurittamaan Olo'a kepillänsä, kuuli naisen hopealta helkkyvän naurun.
Erään majan edessä istui nainen, kaunisihoinen ja ruusuinen kuin lapsi, hymyillen iloisesti ovessa seisovan toisen naisen puheille. Istuva nainen ravisti hajalleen suuren, mustan, märän tukkansa, joka höyrysi auringon lämpöisessä hyväilyssä.
Silmänräpäyksen seisoi Li-Wan jähmettyneenä. Sitten tunsi hän ikäänkuin häikäsevän salamaniskun ja oli niinkuin jotain olisi ratkennut, ja majan edessä oleva nainen katosi ja maja ja korkeat kuuset ja aaltoileva taivaanranta, ja Li-Wan näki toisen naisen auringon valossa harjaavan suurta, mustaa tukkaansa ja laulavan harjatessaan. Ja Li-Wan kuuli laulun sanat, ja ymmärsi ja oli lapsi jälleen. Hän näki näyn, johon kaikki levottomat unet sulivat ja tulivat yhdeksi ja haamut ja varjot alkoivat tavallisen kiertokulkunsa mutta kaikki oli selvää, yksinkertaista ja todellista. Monenlaisia näkyjä liiteli hänen ohitsensa, ihmeellisiä kohtauksia ja puita ja kukkia ja ihmisiä; ja hän näki ne ja tunsi ne kaikki.
"Silloin kun sinä olit pieni lintu, pikkunen metsälintu", sanoi Canim kiinnittäen palavan katseensa häneen.
"Kun minä olin pieni lintu", kuiskasi Li-Wan niin väsyneesti ja hiljaa että toinen tuskin kuuli. Ja hän tiesi valehtelevansa taivuttaessaan päänsä hihnoihin yhtyessään kävelyn tahtiin.
Kaikki tuntui niin omituiselta, ja todellisuus muuttui epätodelliseksi. Peninkulmainen vaellus ja leirin teko joen rannalla tuntui nyt painajaisunelta. Hän keitti ruokaa, antoi koirille syömistä ja irroitti kantamukset kuin unessa, eikä tullut entiselleen, ennenkuin Canim rupesi puhumaan seuraavista matkoistaan.