"Klondyke joki laskee Yukon'iin", sanoi hän, "joka on mahtava joki, mahtavampi kuin Mackenzie joki, jonka sinä tunnet. Me lähdemme siis, sinä ja minä Fort o'Yukon'iin. Sinne on koirilla talvisaikaan kahdenkymmenen päivän matka. Sitten seuraamme Yukon'ia länteen päin — sata tai kaksisataa päivämatkaa — en tiedä varmasti kuinka monta. Hyvin kauaksi. Ja sitten tulemme me meren rannalle. Sinä et tiedä mitään merestä, siis kerron sinulle siitä. Niinkuin järvi on verrattuna saareen, on meri verrattuna maahan; kaikkien jokien vesi virtaa siihen, ja se on ääretön. Olen nähnyt sen Hudson Bay'ssa, tahdon vielä nähdä sen Alaskassa. Sitten ehkä lähdemme isolla kanootilla merelle, sinä ja minä, Li-Wan, tai lähdemme maata myöten etelään, monia satoja päivämatkoja. Ja sitten en tiedä mitään muuta, kuin että olen Canim, Kanootti, kulkija maailman matkailija."
Li-Wan istui kuunnellen ja häntä rupesi pelottamaan, kun hän ajatteli matkaa halki pohjattoman erämaan. "Se on väsyttävä matka", sanoi hän ainoastaan, painaen päänsä polviansa vasten.
Sitten hänen päähänsä pälkähti loistava tuuma, ja hän tunsi verensä polttavan tätä ajatellessa. Hän meni jokirantaan ja pesi kasvoistaan kuivuneen saven. Kun vesi oli lakannut väreilemästä, katseli hän kauan peilikuvaansa; mutta aurinko ja tuulet olivat tehneet tehtävänsä, eikä hänen karkea ruskea ihonsa ollut ruusuinen kuin lapsen. Mutta tuuma oli loistava ja hänen innostuksensa yhä palava, kun hän ryömi miehensä viereen makuupeiton alle.
Hän makasi hereillään, katsellen sinistä taivasta ja odotellen, että Canim vaipuisi ensimäiseen syvään uneen. Kun tämä nukkui, siirtyi hän hitaasti ja varovasti vuoteesta, peitti miehensä ja nousi pystyyn. Jo toisella askeleella murahti Bash vihaisesti, mutta hän kuiskasi sille rauhoittavasti ja katsahti mieheensä, Canim kuorsasi ääneen. Sitten hän kääntyi ja joustavin, nopein askelin lähti hän samaan suuntaan, mistä he olivat tulleetkin.
Mrs. Evelyn Van Wyck oli juuri maata menossa. Kyllästyneenä kaikkiin näihin velvollisuuksiin, joita hänellä oli seurapiireissä rikkautensa ja lesken edullisen aseman tähden oli hän lähtenyt Pohjolaan ja asettunut asumaan sievään majaan kaivosalueen rajalla. Ystävättärensä Myrtle Giddings'sin avulla ja kiihoittamana leikki hän luonnonelämää, harrastaen hienostuneella antautumuksella kaikkea alkuperäistä.
Hän koitti päästä irti sukupolvien liikasivistyksestä ja salonkitavoista, ja saada jälleen sen otteen luontoon, josta hänen esi-isänsä olivat hellittäneet. Samaten omaili hän sielullisia olotiloja, jotka hänen toivonsa mukaan, olisivat lähennelleet kivikauden ihmisten kantaa, ja nyt juuri kootessaan tukkaansa yöksi, kuvitteli hän mielessään rakkausseikkailua paleolotiselta ajalta. Yksityiskohtia olivat pääasiallisesti asuttava luola ja murskatut ydinluut ja erinäiset kohtaukset, joissa esiintyi villipetoja, karvaisia mammutteja ja taisteluita yksinkertaisilla kiviveitsillä; mutta ne mielikuvat olivat ihastuttavia. Ja juuri kun Evelyn Van Wyck juoksi pimeitä metsäpolkuja pitkin liian kovakouraisen, matalaotsaisen ja nahkoihin puetun rakastajansa hyväilyjä pakoon, aukeni ovi ilman naputusta ja alkuperäinen, villinnäköinen, nahkoihin puettu nainen astui sisään.
"Voi, Herra varjelkoon —!"
Loikkauksella, joka olisi voinut tuottaa kunniaa luolanaiselle, pääsi miss Giddins turvaan pöydän taakse. Mutta mrs. Van Wyck pysyi paikoillaan. Hän huomasi, että tulija oli kovan mielenliikutuksen vallassa ja katsahti taakseen oliko tie selvänä hänen sängylleen, jossa tyynyn alla oli iso Colt revolveri.
"Terve, oi nainen, jolla on ihmeellinen tukka", sanoi Li-Wan.
Mutta hän sanoi sen omalla kielellään, kielellä, jota puhuttiin ainoastaan pienessä maailman kolkassa, ja jota naiset eivät ymmärtäneet.