— Jones, Julian Jones on nimeni.
Hän kaivoi rintataskustaan esiin sen nimiselle henkilölle osoitetun kirjekuoren, jossa oli San Franciscon leima; ja minä vuorostani luovutin hänelle korttini.
— Hauskaa tutustua teihin, sir, sanoi hän ojentaen minulle kätensä ja hänen basso-äänensä kaikui kuin olisi hän tottunut puhumaan kovassa melussa. — Olen luonnollisesti kuullut puhuttavan teistä ja nähnyt kuvanne sanomalehdissä j.n.e. ja ehkä minun ei pitäisi sitä sanoa, mutta haluaisin kumminkin teidän tietävän, että minä en pane suurtakaan arvoa teidän Mexikosta kirjoittamillenne artikkeleille. Teillä on asiasta aivan nurinkuriset käsitteet. Te teette saman erehdyksen kuin kaikki muutkin "ulkomaalaiset" luullessanne, että meksikolainen on valkoinen mies. Sitä hän ei varmastikaan ole. Sitä ei ole niistä kukaan — ei meksikolainen murjaani, ei latinalais-amerikkalainen eikä koko lauma. Katsokaas, sir, ne eivät ajattele, suunnittele tai työskentele niinkuin me. Onpa heidän kertomataulunsakin aivan erilainen. Te luulette seitsemän kertaa seitsemän tekevän neljäkymmentäyhdeksän, mutta sitä eivät ne luule. Ne laskevat toisella tavalla. Ja ei edes valkoinen ole niistä valkoista. Minä annan teille erään esimerkin. Jos ostetaan talontarpeiksi kahvia, yksi naula tahi kymmenen naulaa kerrallaan…
— Kuinka suuri oli kultakimpale, josta puhuitte? kysyin päättävästi.
Yhtä suuri kuin tämä täällä?
— Suurempi, sanoi hän rauhallisesti. Suurempi kuin koko roska, joka on täällä näytteillä, suurempi kuin koko roska yhteensä ja vielä vähän lisää. Hän vaikeni ja katsoi minuun epäröimättä. — En käsitä, miksikä en puhuisi teille tästä asiasta yksityiskohtaisemmin. Teillä on sellainen maine, että olette luotettava ja olen lukenut, että teillä on ollut sangen ihmeellisiä kokemuksia kaukaisissa maan paikoissa. Minä olen kauan etsinyt jotakin, joka löisi tässä yrityksessä tuumansa lukkoon minun kanssani.
— Te voitte luottaa minuun, sanoin minä.
Ja tässä vedän esille nyt koko jutun, mustaa valkealle, aivan niinkuin hän kertoi sen minulle istuessamme penkillä taidepalatsin luona järven rannalla, kalalokkien kirkuna korvissamme. Niin, hänen olisi pitänyt pitää sopimuksensa minun kanssani. Mutta minähän kiiruhdan tapahtumien edelle.
Kun olimme menossa etsimään istumapaikkaa, tuli pieni naishenkilö, ehkä kolmikymmenvuotias, kuihtunein ihoin, muistuttaen enin talonpoikaisvaimoa, rynnäten nuolennopeudella hänen luokseen ja räpytellen kuin lokit tuolla ylhäällä sekä tarttui lujasti hänen käsivarteensa voimalla ja tarkkuudella, joka tuntui koneelliselta.
— Vai niin, täälläkö sinä nyt olet! huusi nainen. — Sinä kiertelet teitä pitkin ajattelematta minua hituistakaan.
Tulin muodollisesti esitetyksi äskensaapuneelle. Oli selvää, ettei hän ollut koskaan kuullut puhuttavan minusta ja hän tarkasteli minua pahantuulisesti viekkailla, mustilla silmillään, jotka olivat aivan lähekkäin, ollen pyöreät ja levottomat kuin lokin.