— Kuinka on kuumeen laita? sanoin minä luotsille, joka tuli aikaisin aamulla kannelle. — Näettekö tuon hampurilaisen parkkilaivan, sanoi hän ja osoitti isoa ankkurissa makaavaa laivaa. — Kapteeni ja neljätoista miestä on jo kuollut, kokki ja kaksi matruusia ovat sen juuri tekemäisillään ja he ovat ainoat, jotka ovat jälellä.
— Ja hän ei todellakaan ollut väärässä. Samaan aikaan kuoli Guayaquilissa neljäkymmentä henkeä päivässä keltakuumeeseen. Mutta se oli pikkuseikka, kuten myöhemmin tulin huomaamaan. Paiserutto ja isorokko raivosivat, punatauti ja keuhkokuume sulattivat väkeä kokoon ja rautatiellä raivosivat taudit kaikista pahimmin. Niin olivat asiat. Niille, jotka halusivat matkustaa, oli se pahempi kuin kaikki muut taudit yhteensä.
— Kun me heitimme ankkurin Guayaquilin luo, tuli puolitusinaa laivureita toisista laivoista kannelle, ja varoittivat meidän laivuriamme päästämästä maihin muita kun niitä, joista hän halusi päästä. Eräs soutuvene tuli ja otti minut Duranista, joka oli toisella puolen jokea ja joka on rautatien päätepiste. Niillä oli mukanaan mies, joka lensi pitkin nuoraportaita kolme harppausta kerrallaan, niin kiire oli hänellä päästä kannelle. Kun hän tuli sinne, ei hänellä ollut aikaa puhua kenellekään meistä. Hän kumartui yli laivan partaan, puristi nyrkkiään Duranille ja huusi: Nyt tulit kumminkin nolatuksi! Nyt tulit nolatuksi!
— Kuka on tullut nolatuksi? kysyin minä. — Rautatie, sanoi hän päästäen irti hihnan ja otti esiin suuren Coltrevolverin, joka hänellä oli helposti saatavilla vasemmalla sivullaan. Minä olin siellä sopimusaikani loppuun — kolme kuukautta — mutta pääsin sieltä sittenkin. Minä olin konduktööri.
— Ja se oli se rautatie, johon minä olin aikonut palvelukseen. Mutta se ei ollut mitään siihen verraten, mitä hän kertoi myöhemmin. Rautatie meni Duranista, joka on samalla korkeudella kuin meri ja kohoaa kahdentoistatuhannen jalan korkeuteen Chimborazzolla ja kymmeneen tuhanteen jalkaan Quitolla, vuorijonon toisella puolen. Ja tie oli niin vaarallista, että juna ei voinut kulkea öisin. Matkustajien piletteineen täytyi nousta pois ja nukkua kylissä junan odottaessa päivän valkenemista. Ja joka junassa oli osasto Ecuador-sotilaita ja ne olivat kaikista vaarallisimpia. Niiden olisi pitänyt suojella matkustajia, mutta niin pian kuin tuli riitaa, tarttuivat ne kivääreihinsä ja yhtyivät rosvojoukkoon. Nähkääs, niin pian kuin junaonnettomuus tapahtui, olivat ecuador-indiaanit ensimäiset, jotka huusivat: Kuolema kaikille gringoille! Niin tapahtuu aina ja he löivät kuoliaaksi junahenkilökunnasta ja gringomatkustajista kaikki ne, jotka eivät olleet menettäneet henkeään junaonnettomuudessa. Niin, se on heidän laskutapaansa, joka on aivan erilainen kuin meidän, niinkuin sanoin joku hetki sitten.
— Ja hitto vie, ennenkuin päivä oli lopussa, tulin itse vakuutetuksi siitä, että tuo entinen konduktööri ei valehdellut. Se oli Duranissa. Minun piti tehdä ensimäinen matkani Quitoon, aioin lähteä seuraavana aamuna — sinne meni vain yksi läpikulkujuna vuorokaudessa. Oli puolipäivä, ensimäistä päivää kun olin siellä, noin neljän aikaan, kun höyrypannu "Kuvernööri Hancockilla" [suuri höyrylautta, joka kuljetti rautatiematkustajia joen yli Guayaquiliin] räjähti ja se upposi kuudenkymmenen jalan syvyyteen aivan laiturin viereen. Tämä oli kova onnettomuus, mutta se antoi aiheen vielä kovempaan. Puoli viiden aikaan alkoi tulla suuria, täyteen ahdettuja junia. Oli juhlapäivä ja ihmiset olivat tehneet matkoja sisämaahan Guayaquilista ja nyt tuli väkijoukko takaisin.
Ja väki — sitä oli viisi tuhatta — tahtoi tulla lautatuksi yli ja lautta makasi joen pohjassa eikä se ollut meidän vikamme. Mutta sitä se oli meksikolaisen laskutavan mukaan. — Lyökää kuoliaaksi gringot! huusi eräs heistä. Ei ollut mitään tehtävissä. Useat meistä pääsivät pakoon töin tuskin. Minä juoksin henki kurkussa ensimäisen koneenkäyttäjän jälkeen ja kannoin hänelle yhden hänen pienokaisistaan juuri kun veturin piti lähteä liikkeelle. Nähkääs, siellä kaukana, poissa kaiken kunnian ja rehellisyyden rajoilta, täytyy heidän kumminkin aina pelastaa veturit, kun tulee rettelöitä, sillä ilman niitä ei voitaisi jatkaa liikennettä. Puolitusinaa amerikalaisnaisia ja yhtä monta lasta istuivat kokoonsullottuina meidän muiden kanssa vaununlattialla ja Ecuador-sotamiehet, joiden olisi pitänyt suojella henkeämme ja omaisuuttamme, latasivat kiväärinsä ja lähettivät peräämme luotisuihkun niin kauan kuin olimme ampumamatkalla.
Yövyimme kappaleen matkaa sisämaahan ja päivän valetessa palasimme katsomaan, miltä siellä näytti. Ja kylläpä oli kaunista. Jokaisen tavaravaunun ja matkustajavaunun, jokaisen vaihteen, vieläpä ratapölkytkin oli meksikolainen roistoväki heittänyt jokeen kuudenkymmenen jalan syvyyteen "Kuvernööri Hancockin" viereen. Ne olivat polttaneet konetallin, sytyttäneet hiilivaraston ja heitelleet korjaustyökappaleet hujan hajan. Niin, ja kolmesta toveristamme oli tehty loppu ja meidän täytyi mitä suurimmalla kiireellä heidät haudata. Siellä on ympäri vuoden hyvin kuuma.
Julian Jones piti pitkän välin tarkastellen olkansa yli vaimonsa kasvoja tämän istuessa pahantuulisin ilmein ja tirkistellessä suoraan eteensä.
— En ole unohtanut kultakimpaletta, vakuutti Jones minulle.