— Etkä tuota lutkaakaan, sähähti pieni naikkonen, kuten näytti, järvellä uiskenteleville nokikanoille.
— Minulla on ollut kultakimpale koko ajan tähystimessä…
— Sinun ei olisi koskaan pitänyt asettua tuohon vaaralliseen maahan, jatkoi hänen vaimonsa.
— Kas niin, Sarah, sanoi Jones pyytävästi, minähän työskentelin sinua varten. Ja minulle sanoi hän ikäänkuin selvitykseksi: Vaara oli suuri, mutta niin oli tuloskin. Muutamassa kuukaudessa ansaitsin minä kuitenkin viiteensataan kullassa. Ja Sarah istui Nebraskassa odottaen…
— Ja me olimme olleet kihloissa kaksi vuotta, surkutteli vaimo itseään
Jalokivitornille.
— Kiitos lakon ja sen, että minä olin joutunut mustalle listalle ja saanut lavantaudin Austraaliassa j.n.e., jatkoi Jones. Ja minulla oli onnea, rautatiellä. Minä näin tovereita, äskettäin Valloista tulleita, sammuvan muutamia viikkoja tulonsa jälkeen. Jos eivät taudit ja rautatie tappaneet heitä, niin tekivät sen meksikolaiset. Mutta se ei ollut sallittu minulle, ei edes silloinkaan, kun ajoin neljänkymmenen jalan syvyiseen tulvan synnyttämään läpeen. Kadotin lämmittäjäni ja konduktöörini ja liikkuvan kaluston tarkastajan (joka sattumalta oli matkalla Duraniin tapaamaan morsiantaan); murjaanit leikkasivat heidän nuppinsa ja pistivät ne seipäisiin. Mutta minä makasin hiljaa kuin rotta hiilisäiliössä, päälläni kaksi jalkaa hiiliä ja ne luulivat minun jo muuttaneen autuaammille metsästysmaille — makasin siellä päivän ja yön, kunnes tuli rauhallisempi. Niin, minulla oli onnea. Pahin, mikä minulle sattui oli se, että vilustutin itseni kerran ja toisen kerran oli minulla paise. Mutta ne toiset kaverit! Ne kuolivat kuin kärpäset joko keltakuumeeseen, keuhkotulehdukseen tahi murjaanien ja rautatien kautta. Ikävintä oli, ettei minulla ollut heistä mitään seuraa. Tuskin olin tullut jonkun kanssa lähemmin tuttavaksi, kun hänelle pälkähti päähän kuolla, paitsi erästä lämmittäjää, joka oli nimeltään Andrews ja joka tuli pähkähulluksi.
— Minä tienasin jobbauksellani koko hyvin ainakin alussa ja asuin Quitossa eräässä kivitalossa, jonka katto oli oikeista espanjalaisista tiilistä. Ja minulla ei ollut koskaan mitään riitaa murjaanien kanssa, minä annoin niiden ajaa hiilisäiliössä ja halkovaunussa. Olisinko heittänyt ne pois? Ei tullut kysymykseen. Minä näin kyllä, kun Jack Harris ajoi pois muutamia ja sain olla hänen hautajaisissaan muy pronto…
— Puhu engelskaa, sähähti nainen hänen vieressään.
— Sarah ei salli minun puhuvan espanjaa, sanoi Jones anteeksipyytävästi. Se tekee hänet niin hermostuneeksi, että minä olen luvannut antaa sen olla. Niin, kuten sanottu, minä voin erinomaisesti ja kaikki meni hyvin ja minä panin palkastani syrjään tullakseni takaisin Nebraskaan ja mennäkseni Sarahin kanssa naimisiin, kun tapasin Wahnan —
— Tuon lutkan, sihahti Sarah.