Kymmenen vuotta oli hän kuljettanut postia Tarwaterkylän kautta Tarwaterlaaksoon ja yli Tarwatervuoren — suurin osa tästä maa-alueesta oli ollut hänen — ja koko tämän ajan oli hän haaveillut voittavansa ennen kuolemaansa tämän maan takaisin. Ja nyt kulki hän, koukistunut selkä suorempana kuin vuosikausiin, sinisten, lähekkäin olevien silmien välkähdellessä, ja viritti vanhan laulunsa.
* * * * *
— Siellä hän kulkee — kuulkaas häntä, sanoi William Tarwater.
— Aivokoppa tyhjää täynnä, nauroi Harris Topping, päivätyöläinen,
Annie Tarwaterin mies ja hänen yhdeksän lapsensa isä.
Keittiön ovi aukeni ja vanha mies tuli sisään huolebdittuaan hevosistaan. Hän ei enää laulanut, mutta Mary oli riitainen poltettuaan kätensä ja sentakia, että eräs lapsenlapsista ei voinut sulattaa asianomaisesti laimennettua lehmänmaitoa.
— Mitä hyödyttää tuo melu, isä? torui hän. — Se aika on ohi, jolloin saatoit painautua sellaiselle tielle kuin Klondykeen, ja laulamalla et pitkälle pääse.
— Saattaapa olla, vastasi hän rauhallisesti. Lyönpä vetoa, että jos voisin matkustaa Klondykeen, poimisin riittävästi kultaa ostaakseni takaisin kaiken Tarwatermaan.
— Vanha hullu! huomautti Annie.
— Sinä et voisi ostaa sitä vähemmällä kuin kolmellasadallatuhannella ja vähän enemmälläkin, kuului Williamin koetus nolata hänet.
— Silloin pistäisin minä liiveihini kolmesataatuhatta ja vähän enemmänkin, vastasi ukko rauhallisesti.